Yleisön (siis äitin) pyynnöstä Netta palautettiin blogiin - ehkä pysyvästi, ehkä ei.

Maaseutuahdistus iski viimeinkin. Kävin olemassa pari päivää isosiskon luona Kuopiossa, mutta ahdistusta se ei juurikaan lievittänyt, sillä istuin vain sisätiloissa lukemassa kirjaa tai katsomassa telkkaria. Siskon avomies on sairaslomalla (vai olisko sairastyöttömänä parempi sana?), joten katsoimme televisiosta maanantaiaamupäivän laatuohjelmia (mm. Lauri Tähkä -dokkari ja joku hyytävän jännittävä ja nopeatemponen Sergei Verenseisauttaja -dokumenttielokuva vienankarjalaisesta kylästä) ja teimme ruokaa Topi Sorsakosken tahtiin. Tulin tänään takaisin kotiin ja olin jotenkin kauhean levoton ja ärtynyt. Halusin tehdä jotain, joten menin kävelylle jäälle, koska ulkona oli aivan mielettömän ihana auringonpaiste. Samalla tajusin, ettei kyseessä ollutkaan maaseutuahdistus vaan pelkkä sosiaalisten kontaktien ja tekemisen puute!

Luulin, että minua ahdistaa luonnon keskellä eli peräkorvessa oleminen. Ei mikään ihme, että jossain vaiheessa alkaa ärsyttää, kun olen päivät isän ja äidin kanssa. Olen tottunut olemaan lähes jatkuvasti ihmisten ympäröimänä. Normaalisti pyörin päivät yliopistolla tai Norssilla kavereiden ja muiden opiskelijoiden kanssa. Minulla on jatkuvasti tekemistä ja kotonakin lähes aina seuraa, enkä ole juuri koskaan yksin. Olen todella seurallinen, lähes ylisosiaalinen ihminen ja melko urbaani tällaiseksi maaseudun kasvatiksi. Tykkään jutella tuntemattomille ja minä yritän aina keksiä jotain sanottavaa kaupan kassalla tai bussipysäkillä. Suomalaiset eivät juttele ilman syytä tuntemattomille, joten en kuitenkaan ala tunkeilla, jos ei ole siihen syytä. Olen kyllä huomannut, että ihmiset alkavat myös jutella minulle, ja rupatteluun vain pitää olla hyvä syy (onko bussi myöhässä tai on se ilimoja pitänä). Small talkkin luonnistuu, mikä on joidenkin mukaan hyvin epäsuomalaista.

Tulisin hulluksi, jos asuisin kuin Sergei Verenseisauttaja jossakin Karjalan perukoilla enkä pääsisi koskaan ihmisten ilmoille. Kuitenkin asuisin todella mielelläni omakotitalossa maalla. En oikein tiedä, miten on mahdollista yhdistää kaupungissa asuminen ja maaseudun rauha ilman naapureita ja omakotitalo järven rannalla, mutta ideoita otetaan vastaan.

Kun menin aiemmin tyhmyyksissäni muuttamaan blogin ulkoasua, en enää ole tyytyväinen mihinkään. Saa nähdä, miten pitkään tämä pysyy. Ehkä siihen asti, kun taas kuukauden päästä kirjoitan uuden tekstin.

Ihana, ihana joululoma

Hupsista, kun aika on taas mennyt äkkiä! Loppusyksy ja alkutalvi oli ihan mahotonta höyräkkee, ja vieläkin olisi kyllä vaikka mitä koulujuttuja tehtävänä... Mutta niille en aio kyllä tuhlata vielä ajatustakaan. Pari viikkoa olen jo viettänyt ansaittua joulomaa. Pidin kavereille pienet pikkujoulut Jyväskylässä ja tulin reilu viikko sitten äidin ja isän luo maalle. Olen viihtynyt jopa yllättävän hyvin ahdistumatta. Eilen alkoi pikkuhiljaa tuntua siltä, että kaipaisin ihmisten ilmoille, mutta aika mukavasti on aika mennyt täälläkin tähän asti. Olen nukkunut ihan mielettömän pitkiä yöunia (11 tuntia yössä keskimäärin). En tajua, miten unta voi riittää näin paljon. Olen mennyt nukkumaankin todella aikaisin, kerran jopa puoli yhdeltätoista ja heräsin 12 tuntia myöhemmin. Minulla on joku sisäinen kello, joka herättää minut puoli yhdentoista maissa. Sillä ei näytä olevan väliä, mihin aikaan menen nukkumaan. En koskaan kykene heräämään ilman herätyskelloa aiemmin. Onkohan tämä joku sairaus? Vai johtuuko se vain siitä, ettei kehoni halua herätä ennen valoisan tuloa?

Joulu on taas mennyt ruokaa ahtaessa, mikä tietenkin on joulun perimmäinen tarkoitus. Meidän piti aloittaa mässääminen jo aatonaattona, koska ruokaa oli varattu enemmän kuin oli päiviä tarjolla. Aatto meni nopeasti, enkä kyllä missään välissä tavoittanut sitä joulumieltä. En oikein nykyään edes tiedä, mitä se joulumieli on. Ei sitä lapsuuden mieletöntä joulunodotustunnetta enää ole ollut vuosiin - ja toistaalta, miksi sitä pitäisi edes tavoitella? Ehkä joulun tarkoitus on sittenkin joululahjat (tämä oli päivänselvää lapsena, aikuisena ei ehkä niinkään), ja koska en ole muutamaan vuoteen ostanut kuin muutaman lahjan, ei joulukaan tunnu miltään (onhan siihen tietysti muitakin syitä). Lapsenahan lahjojen saaminen on parasta, nykyään taas ehdottomasti niiden antaminen. Ehkä ensi vuonna tähän aikaan olen voittanut lotossa ja voin ostaa perheenjäsenilleni Porchet ja viedä ystäväni lomareissulle Hawaijille! Mutta sitä ennen pitää tietenkin alkaa lotota.

Koska minua ei ole (vielä) ahdistanut tai kyllästyttänyt maalla olo, olen nauttinut lomasta oikein kunnolla. Olen tehnyt juuri sitä, mitä lomalla pitääkin tehdä. Kävimme perheen kanssa jouluostoksilla, enkä ahdistunut ollenkaan, koska kukaan muukaan ei ehtinyt ahdistua ja lahjaostokset olin hoitanut jo aiemmin. Olen käynyt jäällä kävelemässä ja hiihtämässä. Seurasin tuoreita ilveksen jälkiä ja toivon vielä saavani itselleni siitä lemmikin. Vaan ehkä koira olisi sittenkin helpompi. Lomalla tärkeintä on tietenkin syöminen ja laiskottelu, ja noista kummastakaan en ole luistanut. Olen onnellisena linnoittautunut television eteen ja katsonut ihania musikaaleja kuten Singin´ in the Rain. Haalin pikkusiskoltani elokuvia ja sarjoja loman ajaksi, ja tällä hetkellä aloitin Sinkkuelämää-maratonin. Oikeasti haluaisin katsoa Kylmää rinkiä, mutta pidän itseäni jännityksessä, sillä sain juuri katsottua neljännen tuotantokauden loppuun.

Pitkästä aikaa olen ehtinyt myös lukea! Sain viikolla luettua Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen ja koska en saanut lainattua kirjastosta muita klassikoita, joita minun piti lukea (mm. Kafkaa ja Hesseä), saan nyt heittää aivot narikkaan ja keskittyä hömppäkirjallisuuteen. Tällä hetkellä on menossa Tuija Lehtisen uusin ja voin sanoa, vaikka en ole päässyt sitä vielä loppuun, että älkää ihmiset lukeko sitä! Lehtisen teksti huononee kirja kirjalta. Minäkin voisin alkaa kirjoittaa kirjoja hänen kaavallaan, joka ei edes ole kovin toimiva. Ehkä Lehtinen on laiskistunut eikä jaksa enää keksiä kunnon juonta romaaneihinsa. Tämä uusin kirja on täynnä typerää lätinää ja muka-hauskaa-ja-nokkelaa dialogia, mutta koska olen sinnikäs (eli tyhmä kuten siinä mainoksessa?) lukija, saan kyllä tämänkin opuksen kahlattua läpi pikapikaa.

Rikos ja rangaistus oli yllättävän helppolukuinen, mutta lähes koko ajan minun teki mieli heittää koko kirja seinään. Kyselin jatkuvasti itseltäni, miksi Raskolnikov (Lehtisen romaanin päähenkilö ei ole mitään tähän verrattuna!) ei vain tappanut itseään sillä kirveellä heti aluksi sen koronkiskurieukon sijaan, ja kaikki olisivat päässeet helpommalla - etenkin minä. Kaikkein rasittavinta on se, kun kirjan päähenkilö on niin ärsyttävä, että se pitäisi vain polttaa roviolla. Rikoksessa ja rangaistuksessakin päähenkilö muuttuu mukavaksi ja järkeväksi vasta ihan lopussa, ja minusta silloin on jo liian myöhäistä. Kun ehti koko kirjan ajan vihata häntä, ei henkilöstä enää voinut tykätä lopuksi, vaikka mitä olisi tapahtunut. En tajua joitakin kirjailijoita. Eihän tavallisessa elämässäkään normaalit ihmiset ole täysin idiootteja ja pahoja (mielisairaat, narsistit sun muut on tietenkin asia erikseen), joten miksi kirjojen hahmot sitten ovat niin rasittavia?! Vai onko moniulotteisen ja täyspäisen hahmon kirjoittaminen vain niin vaikeaa, että on helpompaa vain liioitella oikein kunnolla?

Mutta aah, kyllä lukeminen on kaikesta huolimatta vain niin ihanaa! Varsinkin jouluna on ihanaa käpertyä sohvalle kirjan ja suklaarasian kanssa. Minulle tuo on pyhä kolminaisuus, ja se on rentouttavinta maailmassa. Taidan tästä mennä lukaisemaan äkkiä Lehtisen romskun äkkiä pois alta, että pääsen jatkamaan vielä pahempaan hömppään. Jude Deveraux taitaa olla sen lajin kiistaton kuningatar.

Jaahas, se joulukin jo tulla jollottaa. Miten se aika vaan tuntuu menevän niin kamalan äkkiä? Vastahan kesä loppui ja tulin takaisin Jyväskylään, ja ensi viikolla on jo joulukuu! Joo, tiedän, että tämä aloitus oli NIIN klisheinen, mutta kun jotenkin tämä asia juuri iski tajuntaani... Tänä vuonna olen jopa ihan pikkuisen odottanutkin joulua. Ehkä se johtuu tuosta lumesta ja pakkasesta. Voi että, minä tykkään talvesta! On ihanaa mennä ulos, kun on kova pakkanen ja koko maailma on huurteessa ja aurinko paistaa todella matalalta jostain hentoisen pilviverhon takaa. Harmi vain, että kaupungissa ei pysty nauttimaan ihanista illoista, kun taivas on täynnä tähtiä ja kuu on niin kirkas, että voi nähdä oman varjonsa. Revontuliakaan en ole nähnyt enää vuosiin. Täällä vain inhottava keltainen valo tulvii ikkunasta sisään, vaikka olisi pimeää.

Tänä syksynä en ole edes kärsiny mistään kaamosmasennuksestakaan. Ehkä se johtuu siitä, että olen ollut opinnoista niin motivoitunut, innoissani ja kiireinen, etten ole ehtinyt miettiä pimeyttä. Tai sitten siitä, että olen lähes joka päivä saanut nukkua kymmeneen. Aamupimeys on kaikkein ahdistavinta, joten on mahtavaa herätä vasta valoisan aikaan. Väsynyt olen kyllä usein silti, vaikka olenkin saanut nukkua paljon. Syksyisin unentarpeeni varmaan tuplautuu! 8 tuntia unta on liian vähän. Eipähän kesällä unta samalla tavalla tarvitsekaan. Töissä ei aivoja juuri tarvitse käyttää, joten ei sitä untakaan tarvitse niin paljon.

Tekisi mieli mennä ulos, sillä nytkin ilma on mukavan kirkas. Ulkona näyttää vaan tuulevan taas. Toivottavasti tuo tuuleminen jo loppuisi. Minulla on hartiat jumissa, kun kävelen ulkona vaistomaisesti hartiat korvissa. Niskaan tuulee, vaikka on kaulahuivi ja huppu päässä! Ensi viikoksi on luvattu vielä kovempaa pakkasta. Yöllä pitäisi olla yli -20 astetta. Ajattelin, että tekisin jäälyhtyjä. Niistä tulee niin lapsuus mieleen. Varsinkin jouluisin meillä oli aina jäälyhtyjä.

Olen tässä miettinyt, että mistä se lapsuuden joulunodotus johtui. En ole enää kymmeneen vuoteen päässyt sellaiseen mielentilaan kuin pienenä, kun laski päiviä jouluun eikä aatonaattona olisi malttanut mennä millään nukkumaan, kun odotti niin kovasti seuraavaa päivää. Ehkä pitäisi olla vielä ala-asteella. Silloinhan harjoiteltiin näytelmiä joulujuhlaan, askarreltiin joulukoristeita ja laulettiin joululauluja. Nykyään ei tule enää katsottua lastenohjelmia eikä joulukalenteriakaan. Näin aikuisena tulee vain luettua naistenlehtiä, joissa on suuria otsikoita "Näin vältät joulustressin!" tai "Joulu tulee - näin pysyt hoikkana" tai "100 joululahjavinkkiä". Joo-o, onpa masentavaa. Meille kasataan kauheat paineet, vaikka stressiä pitäisi olevinaan välttää.

Minä en kyllä tänä(kään) jouluna stressaa mistään! Joululahja (aivan, se yksi ja ainoa) on jo ostettuna ja ehkä paketoitunakin. En ole tehnyt sen eteen yhtään mitään. Paitsi maksan sen tietysti. Olen siis välttänyt paniikinomaisen ja hikisen säntäilyn keskustan kaupoissa puhelin korvalla "No tiiätkö YHTÄÄN, mitä se vois haluta lahjaksi?". Itse asiassa tuntuu hieman kummalliselta, ettei ole edes joulukuu, ja kaikki on jo hoidettu. Ehkä lähetän tänä vuonna joulukortit - jos muistan. Vime vuonna en halunnut. Silloin koko joulun olisi minusta ihan hyvin voinut skipata... Mutta tänä vuonna minulla saattaisi olla energiaa siihen. Ehkä tänä vuonna voisin mennä kauppoihin tutkimaan joulutavaroita ja nauramaan partaani, kun muita ihmisiä ahdistaa. Hah.

Muutin viimeinkin tätä blogin ulkoasua vähän pirteämmäksi. Ei tämä silti kyllä kovin hienolta näytä, mutta en ole mikään kikkailija, joka osaa tehdä kaikkia kivoja juttuja tietokoneella. Tuo vuoristokuva ei liity yhtään mihinkään, ja vähän mietityttääkin, pitäisikö vaihtaa Netta-koira takaisin. Mutta katsotaan nyt.

Levottomat kädet ja vielä levottomampi mieli

Huh, minne se aika aina katoaa? Syysloma mennä vilahti, vaikka minulla ei pitänyt olla mitään suunnitelmia. Ajelin ympäri Itä-Suomea. Kuopiossa ehdin käydä kolmesti. Kävin CMX:n keikallakin. Se oli tosi hyvä, vaikkakin ne soittivat aika paljon biisejä uudelta levyltä, jota en ole kuunnellut lainkaan. Keikoilla pitäisi käydä kyllä useammin. En tiedä, miksi ei tule lähdettyä kovinkaan usein. Toisaalta esim. Kuopion Henkassa on rasittavaa käydä keikoilla, koska jos bändi on suosittu, on turha toivo, että bändin jäseniä näkee. Henkan tilat on tosi pienet ja lavan eteen on laitettu hölmöjä tolppia. Yleensä itse joudun seisomaan joko sellaisen takana tai sitten joku kaksimetrinen hevimies moshaa juuri minun edessä. Ehkä vain kuvittelen, mutta ne pitkät ihmiset tulevat aina minun eteen (tältä ilmeisesti lyhyistä ihmisistä tuntuu joka päivä). Mitä järkeä on maksaa siitä, että pääsee KUUNTELEMAAN bändiä, mutta lopulta ei näe kuin laulajan päälaen? Pahimmassa tapauksessa saa vielä turpaansa sen hevimoshaajan kyynärpäästä.

Tein lomalla vähän töitäkin. Tarkistin erään gradun kieliasua. Jostain kumman syystä minusta se oli tosi mukavaa, joten taidan selkeästi olla oikealla alalla. Meillä on jo heti ensimmäisestä opiskeluvuodesta lähtien sanottu, ettei meistä ole tarkoitus tulla mitään kielipoliiseja. Olevinaan olen todella liberaali kielen suhteen, mutta oikeasti on pakko myöntää, että kirjoitusvirheet saavat minut ärsyyntymään (tämä tieto ei tule monellekaan yllätyksenä). Tiedän olevani todella kummajainen, mutta kielioppi vain on minun intohimoni! Olen ihan liekeissä, kun saan korjata virheitä. Jollakin tavalla tämä taito tuntuu hieman turhalta. Olen vain tällainen hullu nipottaja, jolla on nuttura liian kireällä. Mitä väliä on joillakin pilkkusäännöillä, kun ihmisiä kuolee liikenneonnettomuuksissa ja sademetsiä tuhotaan ja maailmassa tapahtuu kaikkea kamalaa?

Toisaalta moni ei kuitenkaan ajattele, miten paljon pilkku- ja yhdyssanavirheet hidastavat lukemista. Esimerkiksi ihmisten statuspäivityksiä Facebookissa (näistä olen kirjoittanut aiemminkin ja tekisi taas mieli) joutuu joskus lukemaan useaan kertaan. On rasittavaa, ettei ajatus tule ilmi heti ensimmäisellä kerralla. Olisikin kiva tietää, että onko yhdyssanaongelmaisten sitten helpompi lukea sellaista tekstiä, jossa on paljon yhdyssanavirheitä. Johtuuko minun ongelmani vain siitä, että oletan ihmisten kirjoittavan oikein ja lukiessani joudun aina palaamaan virkkeen alkuun, koska yksi väärin kirjoitettu sana muuttaakin heti tulkintaa? No jaa, mitäpä minä näistä marmattamaan, kun ei aihe muita juuri kiinnosta. Toisaalta tämä on minun blogi ja saan kirjoittaa tänne mitä tahansa, joten turha tulla valittamaan!

Olen pikkuhiljaa tullut sellaiseen tulokseen, että minulla on jokin levottomuus- tai keskittymishäiriö. Luennoilla minä olen se, joka vääntyilee ja kääntyilee levottomasti penkissään jo vartin päästä. Vaihdan asentoa noin kahden minuutin välein, näpyttelen kännykkääni tai tutkailen kalenteria. Välillä terästäydyn ja tuijotan silmä kovana luennoitsijaa, mutta oikeasti ajattelen lukemaani kirjaa, tuntisuunnitelmaa tai lounasta. Kämppikseni sanoi, että olen hötkyilijä. Hän itse istuu sievästi ja hiljaa koko luennon ja KUUNTELEE, minä en siihen pysty. Pelkästään muistiinpanoja kirjoittamalla pystyn kuuntelemaan koko puolitoista tuntia. Esimerkiksi puhelimessa puhuessani tykkään samalla puuhailla jotain. Siivoaminen tai jokin pieni näpertäminen on juuri hyvää tekemistä. Miten jotkut kykenevät vain istumaan samalla? Siinähän menee tehokasta aikaa aivan hukkaan!

Minä tarvitsen jotain tekemistä samalla, kun kuuntelen. Minun kannattaisi ehkä ruveta neulomaan, koska tykkään näpertää käsilläni samalla jotain (siksi revinkin esim. kynsinauhoja luennoilla, mikä on tosi huono juttu). Esimerkiksi tänään luennolla kirjoittelin kalenteriini menoja sun muita, kuuntelin samalla todella sujuvasti ja olin erittäin tyytyväinen itseeni. Luultavasti näytin siltä, ettei minua kiinnosta pätkääkään, mutta minusta tuntui hyvältä, että pystyin puuhastelemaan samalla. Tässäkin on riskinsä. Keskittymiskykyni nimittäin on loistava, kun alan lukea jotain. Siskoni taatusti allekirjoittavat tämän! Lukiessani en oikeasti kuule ollenkaan, mitä ympärillä tapahtuu tai mitä muut puhuvat. Lukeminen on siis täysin poissuljettua luentojen aikana.

Minun pitäisi suunnata tämä levottomuusenergia johonkin, sillä minä tykkään tehdä montaa asiaa yhtäaikaa. Tätä tilannetta hankaloittaa se, että mielenkiintoni lopahtaa todella nopeasti. Olen esimerkiksi neulonut yhtä villasukkaparia noin kaksi vuotta, ja toinen sukista on edelleen kesken. Syyslomalla otin projektiksi neuloa sukan loppuun, mutta äiti oli jossain välissä käynyt neulomassa sitä ja tehnyt kavennukset väärin, joten siihen jäi sekin homma (työn purkaminen on kaikkein kammottavinta takapakkia, joten en enää edes yrittänyt neuloa!). Haluaisin opetella tekemään jotain hienoja neuletakkeja ja boleroita, mutta minun periaatteeni on, että jos jotain ei luonnostaan jo osaa, ei kannata edes yrittää - en siis koskaan tule oppimaan neulomisen hienouksia tai mitään muutakaan. Pitäisikö minun mennä tutkituttamaan, onko minulla adhd vai onko muillakin samanlaisia levottomuusongelmia? Hups, kylläpäs tuli taas teksille pituutta. Jaksoikohan kukaan lukea tänne asti?

Mikä on levyseppä?

Ajattelin äsken irtautua sohvan ja läppärin maagisesta vetokentästä ja mennä hieman ulos tuulettamaan tunkkaisia aivojani. Eipä kyllä tee enää mieli mennä pihalle. Ulkona tulee vaakatasossa jotain lumen ja veden sekoitusta, joten aivot todellakin olisi saanut oikein kunnolla tuuletusta (korvien välissä vetää todella tehokkaasti). Mitään kunnon lunta se tahmainen töhkä ei ole. Se vain jää märkänä ja painavana kiinni vaatteisiin. Käännyin siis kannoillani ja käperryin sohvalle viltin alle läppärin kanssa. Tulisipa joku vielä laittamaan tulen takkaan ja kynttilöitä palamaan, niin olisin superonnellinen! Iloitsin jo aamulla siitä, etten ole enää yläasteikäinen teini, vaan voin hyvillä mielin vetää jalkaan kumisaappaat ja villakangastakin. Pipon käyttökään ei nolota enää. Toisaalta muoti näyttää muuttuneen omista yläasteajoista jo aika paljon, sillä nykyteinit ovat todella trendikkäitä ja pukeutuvat järkevästi. Onneksi lantiofarkkujen ja napapaitojen aika on jo ohi!

Minulla on jatkuvasti kauhea matkakuume. Kaverit ovat levittäytyneet ympäri maailmaa, ja monet heistä kirjoittavat blogia. Luen niitä hieman kateellisena ja haaveilen matkustelusta. Olen suunnitellut hieman vaihtoon lähtemistä ja sain juuri kuulla, että Skotlannissa Aberdeenissa on vaihtopaikka. Se olisi unelmien täyttymys. Tai no, kaupunki voisi olla Edinburgh tai Inverness, mutta kaikkea ei voi saada. Mikään muu paikka ei ole jäänyt samalla tavalla mieleen kuin Skotlanti. Moni rakastuu esim. Venetsiaan tai Pariisiin, mutta minulla ei ole niihin paikkoihin mitään hinkua takaisin. Skotlannissa viehättävät mielenkiintoinen historia, kulttuuri, gaelin kieli ja etenkin mielettömän upeat maisemat. Skotlanti lumoaa samalla tavalla kuin karu lapin luonto. Onneksi voin hieman lievittää matkakuumettani New Yorkin matkalla. Hieman pelottaa kuitenkin lähteä reissuun, koska en ole koskaan matkustanut yksin. Äskettäin aloin jopa jännittää lentämistä, mikä on hassua, koska en ole koskaan pelännyt sitä. Onneksi minun ei tarvitse paikan päällä olla yksin, vaan siellä odottaa rakas ystävä. Mahtavaa, että saan oman oppaan. Matkustamisessa on se ikävä puoli, että itse ei välttämättä löydä niihin parhaimpiin paikkoihin. Onhan sitä turistirysissäkin tietysti käytävä, mutta itse haluaisin tutustua paikalliseen kulttuuriin ja käydä paikoissa, joissa tavalliset asukkaatkin käyvät.

Tuli ihan kauhean huono omatunto, kun olen röhnöttänyt sohvalla koko illan. Tein päivällä pannaria, ja sitä tuli syötä hieman liikaa (mansikkahillon ja kermavaahdon kera). Sivusilmällä seurasin Dieetit vaihtoon -sarjaa, joka on paras tapa syyllistää. Heti mietin, että olisi sittenkin pitänyt mennä sinne lenkille ja syödä vähän vähemmän. Tai ainakin sen kermavaahdon olisi voinut jättää pois. Siinä sarjassahan ei ole pelkästään läskejä vaan myös niitä tikkulaihoja, joten siinä tulee tuplasti ahdistusta. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun aiheutetaan huono omatunto sekä laihoille että lihaville. Ja tietenkin siinä sivussa myös normaalipainoisille ja hieman pullukoille. Luultavasti tällaiset ohjelmat eivät innosta ketään oikeasti laihduttamaan, liikkumaan tai tarkkailemaan ruokavaliotaan. Ne saavat vain syömään enemmän masennukseen. Tai no, tarvitseeko siihen syömiseen edes mitään syytäkään. By the way. Toinen sarja, joka aiheuttaa ahdistuksen, on Big Brother. Olen katsotnut sitä noin 15 minuuttia, ja tekisi jo mieli ampua itseni. Miten kukaan jaksaa seurata sitä sähellystä ja haahuilua? Itse sarjassa ei tapahdu mitään. Sanalla sanoen se on tylsä. Jopa minunkin elämässä tapahtuu enemmän, eikä minun elämässä tapahdu yhtään mitään. Paitsi kyllä minun päässä on enemmän toimintaa ("Mikä on levyseppä?" Voi tsiisus.).

I´m loving it

Hahaa, eipä tarvinnutkaan vetää ranteita auki! Selvittelin Kelan kanssa hieman tuloja ja lähetin niille pari palkkakuitta ja voitteko kuvitella, vastaus tuli jo viikon sisällä: "Opintotuen takaisinperintä on aiheeton." Voi pojat, että olen nyt onnellinen! Nyt voin alkaa suunnitella New Yorkin reissua ja seuraavana tehtävänä onkin mennä poliisiasemalle hankkimaan uusi koneella luettava passi. Esta-hakemuskin pitäisi laittaa vetämään. Ja kun vielä saisi jostain ilmaista rahaa, niin voisiko paremmin enää mennäkään! Minulla on tapana kirjoittaa useammin kaikista ikävistä ja negatiivisista asioista. En oikein tiedä, mistä se johtuu, koska en minä pessimisti ole. Koska kerrankinkin olen hyvällä tuulella (sitä on jatkunut jo ainakin kaksi päivää, ehkä jopa pitempään), ajattelin kirjoittaa sellaisista asioista, joista tykkään. Tarkennukseksi vielä tähän, että yleensä minä olen hyvällä tuulella, mutta silti toisinaan ahdistaa, mikä johtuu yleensä tekemättömistä koulutehtävistä tai rahaongelmista.

Eilen kävin pitkästä aikaa kirjastossa. En nyt puhu siitä ankeasta ja rumasta yliopiston pääkirjastosta, jossa aina tulee ahdistava olo: pitäisi opiskella ja pitäisi lukea, mutta oikeasti sieltä vain haluaisi äkkiä pois (minkä minä yleensä teenkin). Minä en kuulu niihin tunnollisiin ihmisiin, jotka menevät opiskelemaan kirjastoon, koska tunnen siellä oloni epämukavaksi. Ensinnäkin siellä tulee olo, että pitäisi olla fiksu ja aikaansaava ja pitäisi oikeasti tehdä jotain. Siellä ei voi kulkea verkkareissa, olla ilman kenkiä ja juoda kahvia samalla, kun istuu koneella (minä saatan joskus jopa ihan oikeasti tehdä jotain opiskelujuttuja, vaikka tätä sattuukin melko harvoin). Siellä ei myöskään kehtaa nostaa jalkoja pöydälle, mikä on lempiasentoni koneella istuessa.

Noh, nyt eksyin jo aiheesta. Kävin siis tänään kaupunginkirjastossa. Ah. Se on ihana paikka. Minusta on ihan parasta kuljeskella hyllyjen välissä ja tutkia kirjoja. Minä muuttaisin asumaan kirjastoon, jos se vain olisi mahdollista. Kirjastoissa on aivan oma rauhallinen tunnelmansa. Kirjakaupatkin on tosi kivoja, mutta jos siellä haluaa lainata kirjan, vastineeksi on annettava rahaa, eikä minulla sitä juurikaan ole. Joskus olen harkinnut, että menisin töihin kirjastoon, mutta siinähän katoaisi koko sen paikan hohto. Ihanasta oleskelusta tulisikin työtä. Sitä paitsi kirjastotyötenkijät on yleensä aikamoisia vässyköitä... Joskus aion hankkia oman kirjaston. Silloin kukaan tuntematon ei pääse kähmimään kirjojani, ja mikä parasta, siellä voin kuljeskella vaikka alasti.

Eräs toinen asia, jota rakastan, on ihmisten tuijottaminen. Minusta on ihan parasta mennä jonnekin yleiselle paikalle, esim. kahvilaan, ja vain seurata ihmisiä. Jo pelkästään ihmisten kasvot ovat älyttömän mielenkiintoisia. Voisin tarkkailla muita tunteja. Tarkoituksena ei ole arvioida, kuka on ruma ja kuka kaunis, vaan pelkästään tehdä huomioita. Olen jo luokitellut eri kasvonpiirteitä erilaisiin kategorioihin. On hauskaa huomata, että jotkut ihmiset muistuttavat toisiaan: "Ahaa, tuolla on tuollaiset pitkulaiset kasvot, syvällä olevat silmät ja töpselikärsä kuin sillä yhdelläkin tyypillä!". Etenkin silmät ovat erityisen jännittävät! Harvat muistavat, minkäväriset silmät kenelläkin on, mutta minä pistän tämän asian aina merkille heti ensimmäisenä. Tarkkailen aina ihmisten tapaa kävellä, liikkua ja puhua. Pukeutuminen minua ei niinkään kiinnosta ja yleensä en muista, mitä kenelläkin on päällä. En oikein ymmärrä muutenkaan mitään vaate- tai muotihössötystä. Trendit vaihtuu jatkuvasti, joten mitä järkeä on yrittää pysyä sen virtauksissa mukana?

Katsekontakti kertoo ihmisestä paljon, ja myös sen takia pidän tuijottamisesta. Olen huomannut, että harvat oikeasti katsovat muita ihmisiä esim. bussissa. Ilmeisesti ns. sulkeutumalla he luovat oman tilan, sillä kaupungissa me jokainen asumme niin tiiviisti ja olemme päivittäin tekemisissä ihmisten kanssa. Maallahan omaa tilaa ei tarvitse hakea, vaan sieltä on nimenomaan hakeuduttava ihmisten seuraan (tietenkin kaupungissakin voi sulkeutua neljän seinän sisälle näkemättä ihmisiä). Tapanani onkin katsella ihmisiä yleisillä paikoilla, esim. bussissa. Kokeilen, kuka vastaa katseeseen ja kuka ei, ja tarkkailen, miten ihmiset reagoivat suoraan katseeseen. Luultavasti suurin osa pitää minua hulluna tai luulee, että olen kiinnostunut, mutta oikeastaan en välitä siitä. Minusta vain tuntuu jotenkin hullulta, että kulttuuriimme kuuluu olla huomioimatta muita ihmisiä. Esitämme, että olisimme yksin, vaikka ympärillämme olisi tuhansia ihmisiä.

Minulla oli vielä kauheasti ajatuksia näihin aiheisiin liittyen, mutta kadotin ne, kun pysähdyin tuossa iltapäivällä lukemaan Rouva Bovarya, mikä on todella väsyttävää puuhaa. Ajattelin, että voisin viimeinkin yrittää saada tehtyä kirjallisuuden perusopinnot, niin voisin sitä kandin tutkintoakin hakea. Saa nähdä, miten Kafka, Dostojevski ja kumppanit mahtuu minun syksyyn. Ainahan voin tietenkin lukea kirjoista Wikipediasta ja mennä sen jälkeen tenttiin. Ko. suoritustapa on hyvin yleinen ja hyväksi havaittu.

Millä adjektiiveilla sinä kuvaisit itseäsi?

Perjantain oppitunti ei sitten mennytkään ihan niin hyvin, kuin olisin toivonut. Itse asiassa se meni aika surkeasti. Lopputunnista oppilaat alkoivat tehdä ryhmätyötä, mutta luokan pojat alkoivat johonkin ihmeen vastarintaan minua kohtaan. He menivät vain luokan perälle rupattelemaan ja heittelemään lennokkeja eivätkä suostuneet tekemään mitään. Ei tämä käytös tietenkään välttämättä minusta johtunut, mutta kyllä se tunti jäi silti kaivelemaan.

Ihminenhän on aina itse itsensä pahin kriitikko. Mistä te johtuu, että yksi ikävä tapahtuma kumoaa aina ne kaikki miljoonat hyvät? Sama asiahan on palautteenkin kanssa. Jos saa paljon hyvää palautetta, mutta sitten joku sanookin jotain negatiivista, vain jälkimminen jää mieleen. Tiedän ihan hyvin, että auktoriteettiongelmia sattuu ihan kaikille. Ja etenkin opiskelijoille ja aloitteleville opettajille. Silti sitä jotenkin syvällä sisimmissään ajattelee, että miksi tämä sattui juuri minulle. Mikä minussa on vikana. Vaikka muut tunnit menivätkin hyvin, en enää osaa ajatella sitä vaan olen vain mielessäni kelannut perjantain tunnin tapahtumia. Nyt perjantaista on jo 3 päivää, eikä sen päivän tapahtumat enää pyöri mielessä. Miten itsensä saisi käännettyä sellaiselle vaihteelle, että loppuisi kaikki itsesyytökset tai negatiiviset ajatukset aina, kun jotain hieman ikävämpää sattuu? Ja huomio, en minä oikeasti ajattele, että olen huono ja tyhmä, mutta minkäs sitä tunteilleen mahtaa.

Ihmisillä on erilaisia tapoja piristää itseään huonoina päivinä. Jotkut menevät lenkille ja juoksevat itsensä henkihieveriin. Toiset ostavat kilon suklaata ja hautautuvat sohvan nurkkaan katsomaan hömppäelokuvia. Jotkut ilkeilevät toisille, toiset avautuvat ystävilleen. Minä taas pidin perjantai-iltana kuuden tunnin Kylmä rinki -maratonin. Ozin katsoessa omat ongelmat tuntuvat aivan mitättömiltä. Sarja on hyvä muistutus siitä, miten joillakin asiat ovat aina huonommin. En tiedä, onko moisen väkivaltasarjan tuijottaminen tehnyt välttämättä hyvää mielenterveydelleni. Kohta minusta on luultavasti aivan normaalia kiroilla, kieroilla, käyttää huumeita ja tappaa kostoksi. Kun alkaa katsoa Kylmää rinkiä, on todella vaikeaa lopettaa, sillä sarja vain on niin koukuttava. Parasta siinä on moniulotteiset hahmot. Vaikka kaikki vangit ovat roistoja, jokaisessa on jotain inhimillistä. Yllättävää, miten sarjassa on voitu syventyä jokaiseen hahmoon, vaikka päähenkilöitäkin on niin monta.

Inhoan sitä yksipuolista jaottelu hyviin ja pahoihin. Itse en usko, että kukaan ihminen (no mielisairaat tietysti, mutta se on eri asia) voi olla läpeensä hyvä tai huono. Ihan samalla tavalla kukaan ei ole täysin tyhmä tai älykäs. Jokainen ihminen on niin moniuloitteinen kokonaisuus, ettei ketään pitäisi mielestäni jaotella yhtään mitenkään, sillä jos meillä menee ihmisikä tutustuessa itseemme, emme koskaan voi oikeasti tuntea toistakaan. Jos joku sanoo, että tuntee itsensä, hän ei ole asiaa koskaan miettinytkään. Minä ainakin yllätyn melkein päivittäin oman käytökseni tai kokemieni tunteiden takia. Esimerkiksi ihmisten seurassa tuntuu, kuin seuraisin itseäni jostakin ulkopuolelta ja tekisin huomioita teoistani tai sanomisistani.

Miksi meidän ylipäätään pitää eritellä, millaisia ihmisiä olemme? Esimerkiksi nyt opeopinnoissa olen tutustunut moniin muihin opeopiskelijoihin, ja meidän on pitänyt kertoa, millaisia olemme. Jotenkin tehtävä tuntui minusta yhtäkkiä älyttömän vaikealta. Niin, tiedän kyllä, että se oli vain tutustumisleikki, mutta ehkä minä vain ajattelen liikaa. Tuntuisi valehtelulta sanoa esimerkiksi, että olen puhelias ja sosiaalinen (By the way kuka voi sanoa olevansa huumorintajuinen? Eihän kukaan pidä itseään tosikkona!), sillä en ole kumpaakaan noista läheskään aina. Ihan tyhmäähän on ottaa stressiä tällaisesta tehtävästä, mutta aloin myöhemmin oikeasti miettiä, miten minun pitäisi kuvailla itseäni - loppujen lopuksi en keksinyt mitään sopivia adjektiiveja.

Ihmiset yleensä erittelevät, millaisia ovat vertailemalla itseään muihin ihmisiin sekä siihen, millaisiksi muut meitä kuvailevat. Tässä ehkä onkin kaksi (minun?) suurinta ongelmaa: itseään muihin ihmisiin vertaileminen sekä sen erittely, kuka tai mikä olen. Perjantainakin vertasin opetustani muihin ja mietin, ettei muille ole käynyt näin. Usein taas vertailu auttaa oppimaan. Toisten onnistumisista ja virheistä voi ottaa opiksi, mutta silti ei pitäisi ajatella koskaan liikaa, sillä siitä seuraa vain ongelmia ja itsesyytöksiä. Minä selvästi olen ajatellut tänään liikaa, sillä en enää itsekään kykene kunnolla seuraamaan ajatuskulkujani. Ajatuksia on paljon, mutta en vain saa langan päästä kiinni. Tuntuu, kuin olisin ollut pääsemässä johonkin, mutta sitten kadotin ajatuksen. Tunne on sama, kun unohtaa jonkun tutun ihmisen nimen, eikä kykene palauttamaan sitä mieleensä, vaikka ihan hyvin sen tietää.

Olin eilen illalla sepustanut tänne pitkät tarinat, mutta netti alkoi pätkiä, kun yritin julkaista tämän kirjoituksen. Vähänkö rupesi ketuttamaan, mutta nyt jälkeen päin se ehkä oli ihan hyvä. Olin yön pimeinä hetkinä kirjoitellut aika kummallisia juttuja.

All the colours of emotion

"Elämä on vuoristorattoo, se pittää vuan ajjoo". Vai miten se Ronan Keating lauloikaan. Ihan oikeassa se kyllä oli. Viikon sisällä olen ehtinyt kokea kaikki mahdolliset tunteet. Viikonloppuna alkoi nousukausi. Kaikki tuntui menevän hyvin. Ei hyvin vaan suorastaan loistavasti! Maanantaina alkoivat ensimmäiset opetustunnit, ja pääsin kasiluokkalaisten kanssa syventymään modusten ihmeelliseen maailmaan. Tunnit ovat menneet paremmin kuin odotin, ja olen ollut ihan innoissani jokaisen tunnin jälkeen. Tiedättekö sen tunteen, kun tajuaa, että tähän hommaan minut on tarkoitettu? Nyt olen oikealla alalla. Tällä hetkellä tuntuu, etten tiedä mitään parempaa kuin opettaminen. Alkuviikosta viimeinkin varasin myös lennot New Yorkiin, ja olen jo sitäkin reissua ehtinyt jännittää.

Noh, jotta elämäni ei vaikuttaisi liian hyvältä, kaikki romahti, kun tulin väsyneenä kotiin "melko" vilkkaan äikäntunnin jälkeen ja sain käsiini sen ihanan byrokratialaitoksen valkoisen kirjekuoren - Kelan siis. Kela on päättänyt perua opintotukea takaisin 500 euroa valituksistani huolimatta. Kyllä, minulla on rahaa kuin roskaa ja joskus siitä on jopa todella vaikeaa päästä eroon. Onneksi Kela tuli apuun. Huooh. Jos mielialaa mitattaisiin asteikolla yhdestä kymmeneen, minulla se olisi -37. Hassua, miten mikään ei tunnukaan enää kivalta ja ihanalta. Näin se typerä laitos vaan masentaa ihmiset. Isona aion kyllä ruveta rikkaaksi, jotta ei tarvitse enää välittää jostain 500 euron laskuista. Minusta tulee Miljonääriäiti ja käyn vain pelaamassa golfia ja shoppailen sikamaisen kalliita Louis Vuittonin laukkuja.

Huomenna minulla on viimeinen tunti kasiluokan kanssa. Nyt jännittää, miten se sujuu. Oppilaat saavat tehdä pieniä vuoropuheluja, ja jokainen hahmo käyttää puheessaan vain yhtä modusta. Toivottavasti he innostuvat siitä. Tai onhan heillä aina mahdollisuus tehdä kirjasta kertaustehtäviä. Oppilaat ovat mukavia, ja luokassa on hyvä ryhmähenki. Aika vilkkaitahan he ovat mutta ainakin vielä ovat jollakin tavalla pysyneet hyppysissä. Olisihan se tietenkin mukavaa, jos kaikki kuuntelisivat, kun käyn läpi tehtävänantoa. Eräs poika ei juurikaan keskity aiheeseen, mutta jos pitäisin kokeen siitä, mitä minulla on ollut tällä viikolla päälläni, hän saisi siitä taatusti kympin. "Ope, missä sun silmälasit on? Onko sulla piilarit? Sulla on ne samat helmet kuin toissapäivänä. Ihan varmasti on! Katoitko eilen Salkkarit? Tiiätkö sen historianopiskelijan, sen Jukan?" Joo-o, kysymyksiä riittää. Valitettavasti tämä vie hieman huomiota itse opettamiselta. Hauskoja ne teinit silti on. Vielä niin lapsia kuitenkin.

Huomenna käyn vielä opintutukitoimistolla itkemässä, miksi sitä tukea peritään takaisin. Jos minusta ei kuulu, niin olen luultavasti vetänyt ranteet auki (toivottavasti omat eikä ainakaan Kelan tädin). Nyt viimeinkin oikeasti ymmärrän, miksi sitä kampuksen hallintorakennusta sanotaan Tyrannicumiksi...

Marjo Tupeltaja - tietoyhteiskunnan kasvatti

Yritin äsken muuttaa blogini ulkoasua, mutta onnistuin vain tupeltamaan, joten ei siitä mitään tullut. Eli jatketaan tällä mustalla teemalla, jonka valitsin varmaankin syksyisen sunnuntain synkistämänä. Sitä jotenkin kuvittelee näin tietoyhteiskunnan kasvattina osaavansa käyttää tietokonetta, mutta viime keväänä kandia kirjoittaessani tajusin olevani aika surkea - varsinkin tekstinkäsittelyohjelmien suhteen. Jos totta puhutaan, en osaa edes (enää) käyttää taulukkolaskentaohjelmaa. Se ei sinänsä ole ihme, koska olen käynyt vain yhden atk-kurssin koko elämäni aikana, enkä ole muutenkaan palannut tietokoneen saloihin kuin pakosta. Yleensä senhetkiset poikaystäväni ovat hoitaneet koneeni huollot ja korjaukset, ja olen ihan mielelläni "esittänyt" avuntonta prinsessaa. Huonomminkin voisi silti mennä. Isäni ei osaa edes sammuttaa konetta, joten ei tässä nyt ihan eilisen teeren tyttöjä olla.

Viime viikolla meillä oli luennon aiheena mediakasvatus. Luennoitsija kysyi heti aluksi opiskelijoilta, mikä on suhteemme mediaan. Itse kerroin, että olen elänyt vuosia ilman telkkaria ja nykyään meidän kommuunissamme on sellainen, joten olen päässyt taas sujahtamaan mukaan television ihanaan maailmaan. Esimerkiksi Huippumalli haussa -sarjaa seuraan ja samalla haukun sitä. Mutta katson silti, ja se nolottaa. En seuraa säännöllisesti mitään sarjaa vaan katson ihan mitä tahansa, mitä töllöstä tulee. Jokainen kurssilainen tuntui häpeilevän suhdettaan mediaan, ja normaali tapa puhua esimerkiksi Facebookin käytöstä on vähättely sekä vitsailu. Kukaan ei taatusti ole ylpeä siitä, että surffailee netissä 5 tuntia päivässä, vaan monet sanovat, että muuten kyllä eroaisin, mutta kun tarvitsen sitä siihen ja tähän.

Kuka on oikeasti ylpeä siitä, että kuuluu naamakirjaan, käyttää Twitteriä sekä Irciä sekä lukee (viihde)uutiset verkkolehdistä? Kyllähän joskus romaanien lukemista pidettiin aivan ajanhukkana, mutta nykyään lukeminen on hienoa ja sivistävää. Miten paljon kehityksen täytyy mennä eteenpäin, että voi ylpeänä kertoa, että kävin eilen Facebookissa 7 kertaa ja minulla on siellä 1500 ystävää? Pitäisikö lopettaa koko tämä häpeily, koska se on ihan turhaa? Tekeekö se minusta jotenkin tyhmemmän ihmisen, jos katson Dr. Philia ja Rock of lovea ja luen kämppikseni Cosmoja?

Jokainen meistä on jollakin tavalla kosketuksissa median kanssa. Siis ihan jokainen. Lähes kaikki käyttävät nettiä ja jos eivät käytä, he ovat vähän outoja. Vai mitä mieltä olette ihmisestä, joka kertoo vain lukevansa Dostojevskia kaikki illat ja käyvänsä kuoroharjoituksissa eikä omista tietokonetta tai telkkaria? Se vasta noloa onkin, jos nuori ihminen ei tiedä nykymaailman menosta enää mitään. Sitä paitsi tulevana opettajana minulla on lähes velvollisuus pysyä pinnalla vähän kaikesta, vaikka tuskin alan silti Demin nettikeskusteluja lukea... Ja enhän minä edes tiedä, mistä teinit on kiinnostuneita. Vieläkö Demin sivuilla on keskustelupalsta? Vai onko ko. lehteä enää olemassakaan?

Minä sairastuin mukavasti sunnuntai-iltana vatsatautiin. Niinpä. Se on taudeista mukavampia. Jäin paitsi mm. palaverista, jossa päätettiin tulevat opetustunnit ja niiden aiheet. Noh, koska en ollut paikalla, minulle tietenkin määrättiin ne, joten sain aiheekseni modukset. Ne on tapaluokkia, tiedäthän? Siis ne konditionaali, potentiaali jne. Katsokaa Wikipediasta älkääkä minulta kyselkö! Ja tietenkin minun vuoroni on meidän ryhmässämme ensimmäisenä, joten minulla on kaikkein vähiten aikaa hioa tuntisuunnitelmaani. Mutta en valita. Opettajana joudun opettamaan kyseiset asiat tuhansia kertoja ja varmasti vähemmällä suunnittelulla. Kun viimeinkin sain aikataulut käteeni, ensimmäinen reaktioni oli "Kääk, enhän minä ole vielä VALMIS tähän? En minä osaa!". Tämän on saanut kolme vuotta kestänyt teorioiden tahkoaminen aikaan. Mutta pakko on uskoa muiden mielipiteitä. Minut on luotu tähän. Ja jos ei ole, niin haen seuraavaksi sinne hierojakouluun. Se on vaihtoehto B.

Teini-iän kriisi

Sunnuntait näkyvät olevan ihmisten blogipäiviä. Suurimmalla osalla tuntuu olevan silloin eniten ajatuksia - tai ehkä pikemminkin eniten aikaa. Minulla tulisi aina luennoilla parhaimmat ideat (joista osa jopa liittyy luentojen aiheisiin) ja harmittelen, mutta kun alan kirjoittaa niitä myöhemmin tänne, koko ajatus jotenkin latistuu. Se on vähän sama kuin herää yöllä innoissaan, kun on unessa keksinyt jotain uutta (jotkut kuuluisuudet ovat tehneet jopa keksintöjä unissaan - minä en sentään). Sitä ihan täpinöissään laittaa ajatuksen ylös ja kun lukee sen sitten aamulla, tajuaa, että se oli aivan naurettava ja päätön.

Nykyään kaikilla on joku blogivillitys. En kyllä ymmärrä sitä, miten joillakin riittää intoa kirjoittaa muodista tai ruuanlaitosta. Nuo aiheethan ovat hyviä, vaikka ehkä eniten haluaisin kuitenkin lukea ihmisten ajatuksista, en vaatteista. Lähinnä en käsitä sitä, miten toisilla riittää pitkäjänteisyyttä johonkin yhteen aiheeseen, sillä itse en jaksa olla kahta viikkoa pitempään kiinnostunut juuri mistään. Siksi siis kirjoittelen tänne vain jotain tajunnanvirtaa, minkä kyllä taatusti huomaa. En mieti koskaan etukäteen, mitä kirjoittaisin, joten enpähän ole rajannut mielikuvitustani mihinkään lokeroon. Tänään voin kirjoittaa lukemistani kirjoista ja huomenna elokuvista.

Tänä vuonna (eli neljäntenä opiskeluvuotenani) pääsemme viimeinkin ihan aikuisten oikeesti opettamaan. Eikä siis mitään säälittäviä 20 minuutin opetustuokioita pareittain vaan ihan täyttä tavaraa, jopa kokonaisia oppitunteja! Olen hieman katkera pikkusiskolleni, sillä hänkin on opettanut elämässään enemmän kuin minä, vaikka ammattikoulussa ei taatusti ole omaa "opelinjaa" eikä hänellä siis ole minkäänlaista pätevyyttä siihen. Kummallista on, että täällä yliopistossa pihtaillaan opetustuntien määrällä. Ainakin minulla paineet kasvavat koko ajan. Minusta meidät opiskelijat pitäisi laittaa heti ensimmäisestä vuodesta lähtien luokan eteen. Siinähän ne varmuus ja kokemus kasvavat, ei missään kirjasuomen kehityksen luennoilla.

Minua on vähän mietityttänyt, miten jaksan opettaa niitä yläasteikäisiä teinejä. Jos ihan totta puhutaan, en oikein voi sietää heitä. Teini-iässä kaikki on niin mustavalkoista. Teini-ikäiset ovat rasittavia, ja he luulevat tietävänsä aivan kaiken. Teininä sai hävetä itsensä maanrakoon, jos vahingossa liukastui koulun pihalla tai tuli vessasta raahaten kantapohjassaan vessapaperia. Muistatteko sen tunteen, kun oli jatkuvasti epävarma itsestään? Entä sen, kun piti hävetä vanhempiaan? Teini-ikä on inhottavaa ja vaikeaa aikaa, johon en koskaan haluaisi enää palata. Näinhän olen siis pitkään ajatellut, mutta nähtävästi minulla ei kuitenkaan tule olemaan kauhean suuria ongelmia tulevien oppilaideni kanssa. Nimittäin perjantaina meillä oli pienryhmän ohjaajan (eli äidinkielenopettajan, joka ohjaa meitä) kanssa tapaaminen. Meillä oli tutustumisleikkinä tehtävä, jossa minun piti kertoa, mikä numero olisin. Vastasin 2, koska se on minusta mukavan tasapainoinen ja pyöreä luku. Ohjaaja kysyi, mitä veikattaisiin yläastelaisten vastaavan siihen, ja minä heti heitin miettimättä sen enempää "69". Muille tämä vastaus ei olisi kuulemma tullut edes mieleen, ja ohjaaja sanoikin tähän, että minä taidan olla jo sopivasti samalla aaltopituudella teinien (lähinnä poikien) kanssa. Tämä on jotenkin pelottavaa. Olenko jossain vaiheessa taantunut takaisin 14-vuotiaiden tasolle vai olenko koskaan edes kasvanut yli teini-iästä?

Minulla on muutenkin tapana sanoa asioita niitä sen enempää miettimättä tai ainakaan suodattamatta. Tässä viikolla kävimme kavereiden kanssa syömässä, ja ruokajonossa huomasin, että eräällä hyvin hoikalla tytöllä oli aivan valtavat rinnat. Sanoin tietenkin huomioni myös ääneen ja kerroin, miten säälin sitä ihmistä. Kanssatoverini räjähtivät nauramaan ja eräs kaveri sanoin, että minun lohkaisut saa aina paremmalle tuulelle. En vain ymmärtänyt, mikä siinä jutussa oli niin hauskaa, koska se ei ollut vitsi ja ihan oikeasti säälin sitä ihmistä! Voin kyllä myöntää, että arvostelen ihmisiä ihan liikaa. En tee sitä ilkeyttäni vaan sanon vain kriittiset huomioni ääneen. Ehkä minun pitäisi yrittää toisinaan hillitä itseni.

Selailin äsken jotain vanhoja tekstiluonnoksia ja repesin nauramaan, kun löysin tällaisen runon:

Jo ma marjoja ojassa ajoin marjoni kanssa
Totta mar, joni, marjoni marjoja ojassa ajoi.
Totta mar, joni, marjoni ojassa marjoja joi
Totta mar, joni, marjoni ojassa marjoja joi, toi voin, toivoin..

Kiitokset eräälle ihmiselle (ei Joni-nimiselle, vaikka näin saattaisi olettaa) päiväni piristämisestä. Saa nähdä, tunnistaako runon kirjoittaja tätä enää.

Aim päk!

Tällä bloggaajalla on hieman huono omatunto. Pidin kirjoittamisesta pientä kesälomaa, joka venyi ja venyi. En edes uskaltanut katsoa, milloin viimeksi tänne kirjoitin. Blogin päivittäminen on ollut mielessä, mutta kaikki muut asiat ovat vieneet voiton. Jossain vaiheessa salasanakin oli hukassa, ja ajattelin vain, että se on kohtalon johdatusta: pysy poissa blogista. Mitä pidemmäksi aika venyi, sitä vaikeammalta tuntui tarttua näppäimistöön. "Lukijat varmasti odottavat jotain oikein hienoa, kun olen pitänyt näin pitkän ajatustauon." Hah. Sitä on turha odottaa. Pää on ihan tyhjä, ja mistä minä edes tiedän, lukeeko näitä räpellyksiä enää kukaan.

Kesä meni taas liian nopeasti. Tuntuu, ettei siitä ole kuin viikko, kun muutin nyssäkkäni Kuopioon ja aloitin työt. Olo on tietyllä tavalla surullinen, koska inhoan syksyä. Kesä on ihanaa ja huoletonta aikaa. On lämmintä eikä tarvitse huolehtia mitään. Aurinko paistaa ja ulos voi mennä ilman, että tarvitsee pukea päälle turkishaalaria. Ihmisetkin ovat paremmalla tuulella. Vai onko se oikeasti edes niin? Tuntuuko elämä silloin jotenkin paremmalta? En oikeasti tiedä. Koska minulla ei ole kauheasti mieleenpainuvia muistoja viime kesältä, luultavasti se ei ollut kovinkaan erikoinen. En selvinnyt Tukholmaa kauemmaksi, vaikka reissuun oli tarkoitus lähteä, ja välillä ikävöin kavereitani, jotka levittäytyivät kesän ajaksi ympäri Suomea. Väkisinkin tulee mieleen se helle, josta raksaduunarina sain nauttia. "Nauttiminen" on kyllä erittäin paljon liioiteltu adjektiivi. Itse tunnuin kärsivän jatkuvasta päänsärystä, koska vaikka tankkasin nestettä jatkuvasti, mikään ei ollut tarpeeksi.

Mutta helle oli kyllä loistava smalltalk-aihe, vaikkakin voin sanoa, että kyllästyin koko aiheeseen. Jos ruuhkabussissa ei ole keksinyt vieruskaverin kanssa muuta puhuttavaa, on aina voinut päivitellä sitä, miten on kuuma ja milloinkahan sataa vettä. Noh, esimerkki taisi olla huono, koska juttelevatko toisilleen tuntemattomat ihmiset muka aamukahdeksan linja-autossa toisilleen? Tuskin (ainakaan muualla kuin Savossa). "No tarkenooko? Kyllä on kuuma kesä. Millonkahan tuota sattaa seuraavan kerran, ku on niin kuivoo?" olivat aika kuluneita repliikkejä, joita sain kuulla ohikulkijoilta noin 67 kertaa päivän aikana. Vastasin luultavasti aina samalla tavalla tyyliin "No ei kyllä palella, ei" typerästi hymyillen ja nyökkäillen, vaikka ei olisi yhtään huvittanut. Me puutarhatyöntekijät, ja etenkin naispuoleiset sellaiset, olemme aina tulilinjalla, kun ohi kulkee seurankipeitä vanhuksia tai naisenkipeitä keski-ikäisiä miehiä. Toisaalta positiivista oli, että tänä kesänä en kuullut kenenkään tulevan luo jonkun kuolleen kepin kanssa ja kysyvän "Saisitko tämän kasvamaan?". Toisinaan ei meinaa huumorintaju enää riittää tuollaiseen.

Muuten kyllä rakennustyömaalla työskentely on mukavaa, kunhan vaan tottuu siihen, että 50 miestä tuijottaa jatkuvasti ja toisinaan jopa tulee tupakkatauolla töllöttämään viereen, kun me tytöt siirrämme kuorma-autolla kivilavoja tai istutamme pensaita (kyllä, se on IHMEELLISTÄ ja täysin ennennäkemätöntä!). Asiattomia kommentteja (esim. vaatetuksesta ja sen vähyydestä) olen kuullut ani harvoin. Oikeasti miesvaltaisella alalla työskentely on mahtavaa, koska miehet ovat tosi rentoja ja hauskoja työkavereita. Ja sen voin sanoa, että nainen ei jää työmaalla koskaan pulaan. Jos vähänkin näyttää avuttomalta, kun ährää täysien kottikärryjen kanssa jossakin ylämäessa, joku taatusti syöksyy apuun, vaikka ei apua oikeasti tarvitsisikaan.

Oli muuten mukavaa tulla takaisin Jyväskylään. Kuopio on ihan kiva kaupunki, mutta en jaksaisi asua siellä jatkuvasti. Meillä on nyt opinnoissa melko rankka mutta (toivottavasti) antoisa vuosi edessä. Ehkä tätä kaikkea helpottaa se, että hankin itselleni miniläppärin, ja voin vastedes facebookata sängyssä, luennoilla ja vaikka Kauppakadun kompassilla, jos siltä tuntuu. En tajua, miten ihmiset jaksavat elää ilman tavallista pöytäkonetta. Onhan se mukavaa, kun voi käyttää konetta ja loikoilla samalla sängyllä, mutta lähinnä se on epämukavaa. Tietokone keikkuu jalkojen päällä hankalasti, sormet ei osu näppäimille ja näyttö on kamalan pieni.Läppärin käyttö on sellaista kyyryssä nyhräämistä, ja minulla on jo nyt hartiat ihan jumissa.

No niin. Kohta Ilokiven ruokala kutsuu. En LUPAA, että jatkan tänne kirjoittamista, koska jos sen teen, blogin päivittäminen alkaa tuntua pakkopullalta. En muutenkaan halua ikinä luvata mitään (mikä ärsyttää muita ihmisiä suunnattomasti), koska en halua pettää lupauksiani (mikä taas ärsyttää minua kaikkein eniten). Mutta jos siltä tuntuu, saatan näpytellä tänne toisinaan jotain.

Aarinko armas

Hupsista. On kulunut kuukausi edellisestä päivityksestä. Niin se aika rientää. En edes ala sepittää mitään tekosyitä, miksi en ole kirjoittanut, koska aikaakin olisi ollut aina toisinaan. Sisko valitti vähän aikaa sitten, miksi en kirjoita tänne enää. Minun fanit kuulemma haluaisivat sitä. Kun kysyin, ketähän ne minun fanit sitten on, niin vastauksena oli "No minä ja äiti". Parempi näin. Joillakin ei ole yhtään fania.

Nyt on kyllä ollut vielä niin mahtavat kelitkin, ettei ole huvittanut kauheasti istua koneella. Eilenkin makasin pihalla ottamassa aurinkoa 2,5 tuntia. Siis käsittämätöntä. En ole varmaan eläessäni jaksanut maata niin pitkään paikoillani auringossa. Luin samalla Dan Brownin kirjaa Enkelit ja demonit, joka on kyllä aika paska, mutta taatusti paljon parempi kuin kirjallisuuden teorian kurssikirjat. En ymmärrä, miten jotkut ihmiset jaksavat käristää nahkaansa tuntikausia. En vain tajua, miten joku jaksaa maata niin pitkään paikallaan. Minulle jo lukeminen aurinkoa ottaessa on tuskaa, kun on kuuma, aurinko häikäisee, takamus puutuu ja ötökät yrittävät tunkeutua kaikkiin ruumiinaukkoihin. Ja välillä on pakko vaihtaa asentoa, että rusketus olisi tasainen.

Miksi pitää nähdä kaikki se vaiva sen takia, että iho olisi ruskea? Se rusketushan katoaa kuitenkin syksyllä viikossa. Enkä oikein ymmärrä edes, mitä hienoa siinä ruskettuneessa ihossa on. Siis onhan terve päivetys kaunista. Ruskettunut läski näyttää paremmalta kuin valkoinen taikina. Mutta ei ole lainkaan kaunista näyttää palaneelta intiaanilta. Kaikista kamalimmalta tumma rusketus näyttää silloin, jos tukka on vaalea. Ja joidenkin älypäiden suusta vielä kuulee tyhmiä kommentteja tyyliin "En voi käyttää aurinkorasvaa, koska en rusketu muuten" tai "Minun on pakko palaa, muuten en rusketu lainkaan". Hei haloo. Järki käteen ihmiset. Jotkut suorastaan kilpailevat sillä, kuka on ruskein ja kenen palanut iho kuoriutuu pahiten.

Suurena haaveenani on rajaton (tai edes lähes rajaton) rusketus. Näytän nimittäin kesän loputtua aivan kammottavalle olosuhteiden pakosta. Työmaalla joudun aina pitämään vähintään shortseja ja toppia, koska toisinaan kuulen asiattomia kommentteja, vaikka päällä olisi vieläkin enemmän vaatetta. Eli syksyn tullen näytän ilman vaatteita siltä, kuin minulla olisi edelleen vaatteet päällä. Rusketusrajat on niin kammottavat, etten edes viitsi katsoa itseäni peilistä. Kaikista pahinta on se, että usein otsa ja jalkaterät on valkoiset ja alaselässä on ruskettunut ihokaistale, koska töissä paita nousee väkisinkin ylös, kun kyykistelen istuttelemassa virpiangervoja ja pensashanhikkeja. Harmi vaan, että kaikenlisäksi rusketun aika helposti, joten etenkin olkapäät ja käsivarret ovat ihan luonnottoman ruskeat. Jos jatkan vielä tässä samassa kesätyössä vuosikaudet, kuolen luultavasti ihosyöpään ennen kuin joudun eläkkeelle.

Minun piti tehdä tänään jotan hyödyllistä, mutta en taida jaksaa. Kävin vuokraamassa Filmtownista leffan 500 days of summer. Taidan katsoa sen, tai sitten luen loppuun sen Dan Brownin kirjan. Saa nähdä, mitä älyttömiä juonenkäänteitä noilla viimeisillä sivuilla vielä on. Ei sitä kirjailijaa voi ainakaan mielikuvituksen puutteesta syyttää. Olisi vaan ehkä edes hiukan kannattanut yrittää pistää sitä luovuutta kuriin. Edes ihan vähän. Siinä vaiheessa nimittäin meni jo täysin uskottavuus (no sehän meni jo sen Da Vinci koodin kohdalla), kun päähenkilö hyppää helikopterin kyydistä neljän kilometrin korkeudesta ja selviää hengissä. Way to go.

Jihuu! Sain viimeinkin kandin valmiiksi! Se piti laittaa nettiin muiden luettavaksi tänään ja vielä aamulla väänsin sen sisällysluetteloa. Ei toi mikään priimaversio ole, kun en edes jaksanut lukea sitä työtä enää läpi ennen kuin "julkaisin" sen, mutta tekstiä on ainakin reilusti (25 sivua). Nyt vaan jännittää, mitä palautetta saan ja tyrmääkö ryhmänvetäjä sen ihan täysin, kun se versio oli aika hiomaton. Mutta viimeinkin voin edes vähän rentoutua, vaikka tässä onkin vähän hektistä, kun tentit sun muut alkaa painaa päälle. Ei tässä voi liikaa stressaantua, kun on kohta kesäkin tulossa! Ja varmaan on sitten aikaa kirjoitella tännekin useammin. :)

Minä päätin tuossa vähän aikaa sitten, etten kirjoita tänne, ennen kuin saan kandin valmiiksi. No, sitä saisi varmaankin odottaa vielä vuosia, joten ajattelin tehdä tänne ihan pikaiset päivitykset ennen kuin menen kohta saunaan. En siis ole unohtanut Vattupuskaani ihan täysin, mutta olen ajatellut, että nyt on pakko keskittyä vähän tärkeämpiin asioihin. Ja ne tärkeämmät asiathan ovat mm. oman huoneen imurointi, maton tamppaaminen ja tuulettaminen mattotelineellä, vessojen pesu, syöminen, nahkasaappaiden puhdistaminen, kyllästäminen ja lankkaaminen, laiskottelu, keittiössä hengailu ja kämppisten kanssa rupattelu, syöminen, leffan vuokraaminen, television katselu ja syöminen. Ja tuossa on siis tämän päivän saldo. Ai niin, minä tosiaan kirjoitin sitä kandiakin tänään. Ihan tosi!

Me vuokrattiin tänään muuten kämppiksen kanssa leffa Terminaali. Siinä näyttelevät mm. Tom Hanks ja Catherine Zeta-Jones. Leffan alku vaikutti hieman lupaavalta, vaikka olikin vähän ärsyttävää, että Hanks esitti krakosialaista miestä, joka ei osaa englantia. Krakosiahan ei tietenkään ole mikään oikea kieli, eikä se minua ärsyttänytkään, että leffaan on otettu tuollainen feikkimaa, mutta miksi englantia äidinkielenään puhuvan täytyy näytellä, ettei olevinaan osaa englantia? Tämä on verrattavissa siihen, kun leffoissa kaikki osaavat puhua englantia. Ihan varmasti 1930-luvun Venäjälläkin mitättömimmät talonpojatkin puhuivat englantia. Vahvalla murteella tietenkin.

Juu, piti sittenkin käväistä saunassa tässä välissä. Olit jäänyt perjantailta yksi siiderikin yli, kun oltiin kaverin luona grillaamassa, joten ryystän sen tässä kirjoitellessa, niin alkaa taatusti nukuttaa. Eilen illalla olin ihan poikki, kun katsottiin kämppiksen ja hänen äidin kanssaan Frendejä (no mitäpä muutakaan), syötiin juustoja ja juotiin punkkua. Viini sai minun niin väsyneeksi, että menin sänkyyn jo puoli 12! Kuvitelkaa.

Minun pitikin vielä jatkaa siitä Terminaalista. Siis se leffan alku vaikutti melkein hyvältä. Loppua kohden koko homma lössähti. Elokuvassa hieman höpsähtäneen oloinen mies jää jumiin lentokentälle noin vuodeksi, koska hänen maassaan on sotatila. Leffan juoni vaikutti melko käsittämättömältä, mutta se pohjautuu tositapahtumiin, sillä Mehran Karimi Nasseri -niminen heppu oli asunut Charles de Gaullen lentokentällä vuodesta 1988 vuoteen 2006. Joo-o, kaikenlaista sitä sattuu. Onnea vaan tälle Mehranille, Charles de Gaullen lentokenttä on nimittäin ihan kamala paikka.

Viikon päästä pitäisi olla se kandikin esityskunnossa. Kunhan se on valmis, niin ajattelin ruveta elämäänkin. Olen viettänyt koko kevään sisätiloissa sen takia. Tämä ei nyt mene ollenkaan sen minun uuden vuoden lupauksen mukaan. Minun pitäisi tehdä vain niitä juttuja, jotka ovat kivoja, mutta ei. Minä vain istun tuskastuneena päivät pitkät tietokoneella, enkä edes saa mitään aikaiseksi. Ajattelin luvata itselleni, että alan elää viimeistään kesän alussa. En vielä tiedä, mitä se "eläminen" on, mutta ei ainakaan tätä.

Latasin pari jaksoa Seinfeldia, joten voisin tuijotella sitä ennen nukkumaanmenoa. Ei. Minulla ei todellakaan olisi parempaakin tekemistä.

Tyhmä ja laiska ja saamaton

Piti tulla taas yön pimeinä tunteina tänne raapustamaan. Ehkä nyt ajatus juoksee paremmin. Yritin vähän kandin aineistoa saada jäsenneltyä äsken, mutta meinasin saada itkuraivarit, joten jätin homman suosiolla kesken.

Hah, minun tietokone muuten parani itsestään! Tulin viikko sitten sunnuntaina kotiin, ja kone on siitä lähtien toiminut normaalisti eikä ole pitänyt lainkaan outoa ääntä. En ymmärrä tätä. Ehkä viikonlopun lomailu sopi sille. Nähtävästi koneiden kanssa kannattaa olla vain kärsivällinen. Minun ohje erilaisten laitteiden suhteen siis on "Jos lyöminen ei auta, unohda koko juttu - kyllä se siitä".

Eilen ei yllättäen ollutkaan normaali sunnuntai-iltapäivän ahdistus. Aamu meni tosi nopeasti, ja päivällä me kävimme kämppisten kanssa katsomassa Vakiopaineessa Sanna Ryynäsen monologin Vahvasti eletty elämä. Se oli aluksi hieman hämmentävä kokemus. Yleisöä oli vain kourallinen, ehkä alle 20 ihmistä. Näyttelijä oli todella lähellä yleisöä, ja tunnelma oli aluksi jotenkin liian intiimi. Kyllä siihen sitten tottui, että pystyi suurin piirtein laskemaan näyttelijän ihohuokoset. Vähän kyllä ärsytti, että meidän takana istui joku vanha mies, joka tuhisi tosi kovaa. Itse monologi oli mielenkiintoinen. Vakiopaineen sivuilla sitä kuvataan näin: ”Nainen odottaa miestään kotiin voidakseen alkaa elää. Vähitellen hän huomaa, että elämä meni jo - odottamiseen. Vai oliko odottaminen hyvä syy olla kohtaamatta elämä sellaisena kuin se olisi tullut?”

Ahdistussunnuntaita on kyllä paljon mukavampaa viettää, kun on kämppiksiä. Tämäkin päivä vain sujahti ohi, kun ihmiset tulee ja menee ja on aina seuraa. Suosittelen kaikille kommuuniin muuttamista jo ihan tämän takia ja miksei muutenkin. Monet ihmettelevät, miten pystyn asumaan neljän tytön kanssa, minä en taas parempaa asumismuotoa keksikään. Olen ihan varma, että jos olisin asunut koko opiskeluaikani pienessä yksiössä, olisin katunut sitä vielä jossain vaiheessa. Kyllähän yksiössä asumisessa on hyviä puoliakin. Voi kuljeskella alasti suihkun jälkeen ja sotkea niin paljon kuin haluaa. Ei tarvitse siivota muiden ihmisten sotkuja eikä tarvitse ottaa muita ihmisiä huomioon millään tavalla. Mutta yksiössä on aina yksin. Kommuunista tai solusta ei tarvitse lähteä pois, jos haluaa juttuseuraa. Jos haluaa olla yksin, voi mennä omaan huoneeseen ja laittaa oven kiinni.

Lauantaina oli kaverin synttärit, ja ilta menikin hänen luonaan istuskellessa. Ruokaa tuli ahdettua ihan kauheat määrät, ja oli muutenkin mukavaa rupatella ja vaan löhötä sohvalla. Baariinkaan ei tällä kertaa lähdetty, mikä oli ihan hyvä. Mutta uusi anniskeluravintola RUMA pitää kyllä käydä vielä tsekkaamassa tässä joku päivä. Saa nähdä, miten usein siellä tulee käytyä - jos edes joskus sinne asti selviänkään. Infernossakin ehdin käydä vain kerran.

Kai se on nyt pakko mennä nukkumaan. Ei ajatus ole kyllä selkeytynyt, ja jäi vielä eräs kotitehtäväkin tekemättä. En ole vielä kertaakaan tehnyt toisen kielen oppiminen -kurssin kotitehtäviä kunnolla saati sitten lukenut luentoihin liittyviä kirjan kappaleita. Olen vaan niin laiska ja saamaton. Ja tyhmä.

Tämä on jo neljäs kerta, kun alan kirjoittaa tänne. En ikinä saa valmiiksi edes yhtä päivitystä, kun joka kerta joudun lopettamaan tekstin kesken. Surkeaa.

Taas on viikonloppu, enkä ehtinyt edes kunnolla tajuta, miten arkipäivät sujahtivat ohi. Mistä se johtuu, että kevät ylipäätään tuntuu menevän paljon nopeammin kuin syksy? Kesähän nyt puksuttaa kuin pendolino (niin siis kesällä, talvellahan pendolinot ei juurikaan toimi), joten vuodenaikojen nopeuskilpailussa se menisi heilahtaen ykkössijalle. Jo toukokuun lopulla sitä alkaa murehtia, että kohta tulee syksy, illat pimenee, lehdet tippuu puista ja muuta mälsää.

Äsken piti ihan käydä lunttaamassa, milloin ja mitä olen tänne viimeksi edes kirjoittanut, kun on jäänyt blogin päivitys niin vähälle. Samaa rataa tämä elämä on näköjään mennyt. Viime viikonloppukin meni Kuopiossa mutta hieman eri seurassa. Meillä oli vaihteeksi sisarusten ilta, joten me iso- ja pikkusiskon kanssa söimme pitsaa, röhnötimme sohvalla ja katsoimme Frendejä. Yllättävää oli, että jaksoimme vielä lähteä baariin. Ale Pupissa oli mukavaa. Jostain syystä törmään joka kerta siellä aina samoihin sukulaisiin, mikä tuntuu hieman hälyttävältä. Pitäisikö olla huolestunut tämän suvun alkoholikäyttäytymisestä? Maljassa tuli myös pyörähdettyä, mutta meidän piti kiiruhtaa "juoppobussiin", josta myöhästyimme, koska menimme väärälle pysäkille. Tekisi mieli käydä nirhaamassa se, joka on mennyt pistämään sekaisin koko Kuopion bussisysteemin. Juuri, kun tällainen maalaisjuntti oppii matkustamaan bussilla, joku keksii, että vaihdetaankin Kuopion liikennejärjestelyjä ja laitetaan bussit menemään mistä sattuu. Olen eräänkin kerran harhaillut keskustassa etsimässä oikeaa pysäkkiä.

Noh, koska missasimme klo 2 lähtevän linja-auton, menimme Henrys´s pubiin. Sielläkin oli mukavaa, vaikka porukkaa olikin vähemmän kuin edellisenä viikonloppuna. Baarin rasittavimmat tyypit kyllä vähän roikkui meidän perässä. Etenkin eräs vanha punajuurelta haiseva mies oli erittäin kiinnostunut pikkusiskostani. Meille tulikin aika kova kiire pois, kun se punajuurimies aikoi seurata meitä ulos. Se olikin varmaan aika näky, kun juoksimme Henkan jyrkkiä kivisiä rappusia peräkanaa ylös ja viimeinen meistä kiljui "Se seuraa meitä, äkkiä pois täältä!"

Minä se en pääse noista juhlista eroon. Tänään illalla on kaverin synttärit täällä Jyväskylässä. Veikkaan kuitenkin, että otetaan ihan rauhallisesti, mutta mistäpähän sitäkään tietää... Minulle tekisi ihan hyvää viettää joku viikonloppu ihan yksin jossakin erämökillä. Viikon päästä lähdemme kämppiksen kanssa Turkuun. Ollaan hienosti hotellissa yötä ja mennään katsomaan teatteriin Anna Karenina. Olen jo nyt ihan innoissani siitä reissusta! Ja rahanmenosta... Kivasti sopii tähän opiskelijabudjettiin kaikenmaailman kisanristiäiset ja muut. Tämä meidän talokin syö enemmän rahaa kuin keskikokoisen maatilan pyörittäminen. Kannattaa ehdottomasti muuttaa omakotitaloon, jos haluaa päästä rahoistasi eroon! Lisänä saa selän kipeäksi lumitöiden tekemisestä.

Miten minusta tuntuu, että lauantai on jotenkin lyhyempi kuin muut päivät? Tajusin juuri, että en mitenkään ehdi tehdä ennen illan juhlia kaikkea, mitä minun piti. Hah. Ihan kuin joskus saisin muutenkaan mitään järkevää aikaiseksi.

Niin se on taas loma ohi. Nyt ei oikein ehtisi tällä viikolla laiskotella, koska olen kuullut, että yliopistossa joutuu joskus opiskelemaankin. Siispä otin tuossa iltapäivällä viron muistiinpanot käteen ja menin mukavaan asentoon sängylle lueskelemaan. Heräsin puolentoista tunnin päästä. Päiväunista virkistyneenä otin imurin käteen ja siivosin oman huoneeni, koska se yhtäkkiä tuntui todella tärkeältä työltä, jota ei voi mitenkään hoitaa esim. huomenna (joka sattuu olemaan vapaapäiväkin vielä). Ajattelin kuitenkin ihan kohta mennä takaisin lukemaan.

Perjantaina kävimme kaverin kanssa katsastamassa Kuopion yöelämän ja juhlimassa hieman meidän molempien synttäreitä. Synttärijuhlat vol. 2 menivät aika railakkaasti ja hauskaa oli. Ehkä vähän liiankin, koska selvisin nukkumaankin vasta joskus aamulla seitsemän aikaan. Luulin, että minulla on viikonlopusta johtuva krooninen väsymys, koska koko ajan nukuttaa ja koskee päähän. Ilmeisesti olenkin saanut flunssan. Tyhmää. Ihan kuin minua just nyt huvittaisi sairastella.

Baareissa sitä saa kuulla miehiltä kaikkea kummallista. Minulle on sanottu muun muassa, että olen kummallinen, pinnallinen ja että ajattelen ihan liikaa (sen huomasi kuulemma katseestani). Eräs tyyppi yritti arvata, mitä teen kesätöikseni, ja veikkasi, että olen korkean luokan prosituoitu. Vitsihän se oli, mutta jotenkin se ei naurattanut. Luultavasti kukaan ei ole arvannut minun ikääkään oikein. Eniten pieleen mennyt veikkaus oli 9 vuotta - yläkanttiin. Se oli jopa hieman pelottavaa. En ymmärrä, miksi näytän itseäni vanhemmalta. Johtuuko se tylsästä ja opettajamaisesta pukeutumisesta? Vai ehkä ryppyisestä ihosta? Liian pitkistä hiuksista, jotka saavat kasvonpiirteeni valahtamaan? Tosikkomaisesta luonteesta? En ole vielä saanut siihen vastausta.

Voisin aluksi yrittää korjata tilannetta ottamalla mallia teinityttöjen pukeutumisesta. Nimittäin jos näytän jo 23-vuotiaana 9 vuotta vanhemmalta, miettikää, miten kauhealta näytän sitten 34-vuotiaana! Jo nyt kämppikset säikkyvät minua, jos ilmestyn yhtäkkiä huoneeseen. Muutaman vuoden päästä herätän kauhua ympäri Jyväskylää...

Rakkautta (ja hieman stressiä) ilmassa

Niin sitä minäkin vanhenin taas viime viikonloppuna yhdellä vuodella. Minulla ei ole oikeastaan ollut tapana juhlia synttäreitäni, mutta nyt kutsuin kavereita kylään. Oli tosi hauskaa ja vieraat oli ihania! Kiitos vaan kaikille, kun tulitte juhlimaan. :)

Seuraava aamu ei ollutkaan sitten kovin ihana... Ja tilannetta pahensi vielä se, että minun oli pidettävä maanantaiaamuna englanninkielinen esitelmä aiheesta suomi toisena/vieraana kielenä. Esitelmää aloin väkertää vasta illalla, ja puolet ajasta meni vielä puhelimessa lörpötellessä, mutta jotenkin en osannut ottaa stressiä koko asiasta. Ja PowerPointin sain valmiiksi jo hyvissä ajoin ennen keskiyötä! Yllättävän hyvin se esitelmä menikin muutaman tunnin valmistelulla (arvosana 3). Toisaalta harmitti vähän, että olisin kyllä pystynyt paljon parempaankin. Toisaalta taas sain kehuja vuorovaikutteisuudesta, ja opettaja sanoi, että esitykseni oli viihdyttävä. Yritinkin vähän saada yleisöä mukaan kysymyksillä, joten oli mukava huomata, että se tuotti tulosta.

Esitelmän jälkeen alkoikin sitten talviloma (vai miksikä sitä nyt täällä yliopistossa sanotaankaan). Eilen tulin vanhempien luo. Tuntui vähän ikävältä jättää kämppis sinne Jyväskylään lumen saartamaksi. Meidän pihassa on niin paljon lunta, ettei sinne pääse autolla (kohta ei varmaan kävellenkään), enkä oikeastaan tiedä, minne sitä voisi enää työntää. Ehkä kadulle? Isäkään ei suostu tulemaan auraamaan meidän pihaa. Tosi itsekästä minusta! Eihän täältä Kuopion perukoilta nyt niin pitkä matka olisi traktorillakaan Jyväskylään.

Olen ollut aika stressaantunut tässä parin kuukauden ajan (tai siis sanoisinko koko opintojen ajan). Jatkuvasti on pieni ahdistus, kun olisi niin paljon tekemistä, mutta vaikka jotain saisikin aikaiseksi, silti olo ei helpota. Aina tulee jotain uutta. Kandista kai tämä suurimmaksi osaksi johtuu. Olisipa ihanaa, jos koittaisi joskus se päivä, ettei tarvitsisi muistaa tai tehdä yhtään mitään. Olisi vain saanut kaiken hoidettua, ihan pienimmätkin mieltä painaneet asiat. Se päivä luultavasti koittaa sitten eläkkeellä. Tai haudassa. Mutta nyt tulin viettämään tätä lomaa sillä asenteella, etten aio tehdä yhtään mitään. Minä tiedän, että nyt on loma, ja olisi hyvää aikaa istua koneella tekemässä esim. kandia (mikä tarkoittaisi sitä, että ahdistuisin, en tekisi mitään ja istuisin Facebookissa kertomassa ahdistuksestani).

Nyt otan siis rennosti. Ja hei, vaikka olenkin hieman stressaantunut, olen kuitenkin aika onnellinen tällä hetkellä! Että vaikka vähän valitankin täällä, niin se on ihan onnellisen ihmisen marinaa, koska minä taisin hieman rakastua tänään. Rakkauteni kohde on Onni (5 kk), joka hymyili minulle tänään suloisesti. Voih. Odottakaa vaan, kun Onni vähän kasvaa, koska noin 20 vuoden päästä me mennään ehkä naimisiin!

Hihhih

Kävin eilen pitkästä aikaa ihan pääkirjastolla asti. Kun asuin keskustassa, kävin harva se päivä haahuilemassa siellä. En tiedä mitään parempaa, kuin kävellä päämäärättömästi hyllyjen välissä ja tutkia kirjoja. Olen monta kertaa miettinyt, että voisin jäädä asumaan kirjastoon. En muuttaisi sieltä pois ennen kuin olisin lukenut kaikki kirjat!

Tällä kertaa kävin lukemassa Kielikellon ja Tiede-lehden. Varmaan nuo molemmat voisi lukea kampuksellakin, mutta jotenkin yliopiston kirjastolta puuttuu se pääkirjaston tunnelma. Ja siellä on paljon rumempi sisustuskin. Etsin kirjaa nimeltä Kaksi huonetta ja heittiö - suomenoppijoiden sutkauksia (Ulla Koukkari-Anttonen & Terhi Riitijoki), mutta joku ryökäle oli jo lainannut sen. Palauta se välittömästi, että minäkin saan lukea sen!! Hyppysiini tarttui kuitenkin Roope Lipastin teos Menittekö te bussilla naimisiin... ja muita lasten tärkeitä kysymyksiä. Hihittelin sille ääneen koko eilisillan.

- Minkä värinen on j? - Aksel, 3.

- Paljonko on ruotsalainen å plus yksi? - Henrik, 3.

- Miten hevoset osaa ajaa pyörällä? - Viivi, 3.

- Miksi linnut ei voi pitää hametta? - Lauri, 3.

- Kuoleeko roskakuskit? - Riku, 3.

- Äiti, onko isi kehittyneempi versio sinusta? - Kalle, 3.

- Mikä on pienen keskikohta? - Aksel, 4.

- Leikkikö Darth Vader pienenä Darth Vaderia? - Aksel, 3.

- Mitä on seksi? - Aleksi, 3, ja jatkokysymys: Mistä tehdään puu?

Tuossapa pohdittavaa teille kaikille. Ja lisäähän löytyy em. kirjasta.

Maailmanloppua odotellessa

Muistin just, että pitäähän minun tännekin tarinoida. Viime kerrasta onkin vierähtänyt jo reilusti aikaa. Eipä minun elämässä mitään kovin erikoista ole ehtinyt tapahtua. Eräänä päivänä tulin jo kirjoittelemaan päiväkirjaani mutta luovutin, koska ei vain ollutkaan mitään asiaa. Huomasin, että mitä pitempään on kirjoittamatta tänne, sitä suuremmaksi nousee kynnys päivittää blogia.

Noh, nyt mieliala on ainakin parempi kuin 8. helmikuuta, vaikka sunnuntait onkin hieman masentavia päiviä. Kämppis puhui juuri tänä aamuna siitä, miten sunnuntait on sinkuille kaikkein inhottavimpia päiviä viikossa. Tämä päivähän pitäisi kuluttaa oman kullan kanssa sängyssä löhöillen. Päivemmällä voi käydä reippailemassa pihalla muiden parien kanssa, ja illalla katsotaan yhdessä sunnuntai-illan elokuva.

Sinkku taas viettää sunnuntainsa yksin ja miettii, että vapaapäivä pitäisi kuluttaa jotenkin tehokkaasti tekemällä esimerkiksi rästiin jääneitä opiskelutöitä. Suhteessa olevanhan ei tarvitse välttämättä saada sunnuntaina tehtyä mitään, sillä hän voi viettää laatuaikaa seurustelukumppaninsa kanssa, mihin taas ei ole aikaa viikolla. Onneksi itse asun kommuunissa, joten minun ei tarvitse nököttää yksin jossain yksiössä ja miettiä "kun pitäisi tehdä jotain tarpeellista, mutta ei huvita" ja "nyyh, minulla ei ole ystäviä ja koko maailma on minut hyvännyt". Minulla on täällä enemmän tai vähemmän ahdistuneita seuralaisia. :)

Aamupäivä menikin siihen, että paransimme maailmaa kämppisten kanssa aamupalapöydässä: eli pitkiä analysointeja toistemme elämäntilanteista. Se on aina terapeuttista, suosittelen! Nyt tulin analysoimaan elämääni tietokoneelle, joka hurisee kuin villiintynyt ompelukone. Juu-u, se on jotenkin rikki. Hätäpuhelu pienelle intialaiselle miehelle helpotti hieman, sillä hän sanoi, ettei pitäisi olla mitään suurta hätää. Varmuuden vuoksi otin koulujutut talteen muistitikulle, vaikka kone toimiikin muuten aivan normaalisti inhottavaa ääntä lukuunottamatta. Eli maailmanloppua odotellessa... Olen nimittäin aivan hukassa, jos tämä rakkine lopettaa toimintansa.

Viime viikonlopun vietin vanhempien luona maalla tekemättä mitään järkevää. Sehän nyt kuuluukin asiaan. Tänä viikonloppuna jäin tänne, sillä sain vieraan. Oli mukavaa käydä pitkästä aikaa Old brick´s innissä syömässä, sieltä saa tosi hyvää ruokaa. Lauantaina piti herätä jo seitsemältä katsomaan Suomi-Saksa peliä. Aika sairasta, tiedän. Onneksi Suomi voitti. Pelin jälkeen pystyikin sitten menemään takaisin sänkyyn, ja "aamupala" tuli syötyä vasta puoli kolmelta iltapäivällä. Joskus on kiva vain olla tekemättä yhtään mitään. Tänäänkin olen toisaalta ollut tekemättä mitään, mutta nyt minulla on sen takia huono omatunto. Sehän kuuluukin asiaan, koska nyt on sunnuntai.

Hah, huomasin juuri, etten ollut muistanut koko riivatun koneeni hurinaa moneen minuuttiin, kun laitoin musiikin soimaan. Niinhän tehdään silloinkin, kun auto pitää omituista ääntä. Radio vaan täysille.

Ja kyllä, minä yritän kirjoitella tänne jatkossa useammin kuin kerran kahdessa viikossa.

Niin sanottu ei-niin-ihana elämäni

Elämä on ihanaa pusi pusi nami nami -fiilis tyssäsi yhtäkkiä eilen sunnuntaiaamupäivällä noin kello kahdentoista aikaan. Jostain oudosta syystä olen ollut monta viikkoa jatkuvasti hyvällä tuulella. Pitkästä aikaa olen oikeasti ollut onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Noh, enpä ole enää. Eilen herätessä olin vielä melko neutraalilla tuulella, mutta ahdistus- ja v**utuskäyrä alkoivat hälyttävästi kohota päivän aikana - ja täysin ilman syytä! Iltapäivällä tuntui jo, ettei maailmassa ole mitään hyvää, ja että olen aivan turhaan syntynyt tänne tallustamaan. Edes Kumman kaa -marathon ei parantanut oloani. Luultavasti tämä tunne on ohimenevä, mutta nyt ei kyllä millään jaksaisi olla pirteä. Huoleton asenne opiskelujuttuja kohtaankin katosi aivan yks kaks, ja nyt tuntuu, etten ehdi millään suorittaa kursseja ja saada kandia valmiiksi. Siis oikeasti. Miten voikin yhtäkkiä mieliala muuttua näin dramaattisesti?

Aloin tuossa miettiä, voisiko liika nauraminen laskea mielialaa. Optimistinen sananlaskukinhan sanoo "Itku pitkästä ilosta". Olen nimittäin saanut oikein extra-annoksen huumoria. Katsoin YouTubesta luultavasti kaikki suomalaiset stand up -videoklipit viime viikolla. Eräänä päivänä innostuin Hesarin Wulffmorgenthalerista, joten luin yhteen putkeen kaikki siinä lehdessä ilmestyneet sarjakuvat. Perjantaina katsottiin Ilokivessä kuvattu Komediadynamo-dvd ja lauantaina taas Putous, ja eilen vielä töllötettiin Kumman kaa -sarjan ensimmäinen tuotantokausi. Viikkooni on siis mahtunut monta hihitystä, höhötystä ja hahatusta. Pitäisikö huumoria annostella pienemmissä määrin, jotta sitä voi sitten ottaa ripauksen tällaisiin ahdistaviin maanantaipäiviin?

Elämässä on kaksi asiaa, jotka saavat minut raivon partaalle. Toinen on se, että juuri ostettu extralarge-kokoa oleva purukumipussi jää auki, ja sen sisältö valuu laukun pohjalle. Tämä sattui minulle viimeksi tänään, mikä tietenkin kohotti valtavasti mielialaani. Toisen taas Wulffmorgenthaler on osannut hyvin tiivistää yhteen kuvaan: http://www.hs.fi/wulffmorgenthaler/1135252603244 Jos minusta tulee Hitlerin kaltainen hirviö (mikä on paljon mahdollista, koska Facebookin testin "Kuka diktaattori olisit" tulokseksi tuli Hitler), se johtuu jommasta kummasta ikävästä sattumasta.

Viikonlopun vietin täällä Jyväskylässä. Päivät suorastaan sujahtivat ohi, enkä ehtinyt tehdä mitään järkevää. Miten minusta tuntuu, että vuorokaudessani on normaalia vähemmän tunteja? Aikani menee nopeasti, vaikka minulla ei olisi tekemistäkään. Lauantai-iltana kutsuin kavereita kylään ja kävimme istuskelemassa keskustassa eräässä pubissa. Taapersin tänään aamulla englannin luennolle ja huomasin, että joku oli yrittänyt taiteilla virtsallaan jotain kirjoitusta lumihankeen. En jäänyt monestakaan syystä tutkailemaan näitä hieroglyfeja sen tarkemmin. Vähän matkan päässä oli tulosuuntaani päin lumipenkassa polkypyörä, joka oli jäänyt kuin ihmeen kaupalla pystyyn. Pyörän molemmat takakumit olivat irti. Jollakin muulla oli ilmeisesti ollut aika railakas viikonloppu.

Sunnuntaipäivän pohdintoja

Minä pidän sunnuntaiaamuista. Se on hieman outoa, sillä inhoan taas iltapäiviä. On ihanaa köllötellä sängyssä ja haahuilla ympäri taloa yöpaita päällä. Voin lukea peiton alla kirjaa puolille päivin ja kuunnella, kun kämppikset keittelevät kahvia ja juttelevat keittiössä. Parasta on, kun olen yksin, talo on aivan hiljainen ja voin lukea rauhassa sunnuntain Hesarin. Keitän kahvia ja tuijottelen ikkunasta, kun ulkona pikkupojat juoksevat lumessa toppavaatteet päällään ja vetävät perässään pulkkaa. Voin lukea lehden hitaasti ja huomata kaikki pienimmätkin artikkelit, joita en ehtisi ja jaksaisi arkipäivänä vilkaistakaan. Nautin hiljaisuudesta. En koskaan laita radiota tai tv:tä auki aamuisin. Toisaalta pidän myös arkiaamuista, kun keittiö on täynnä ääniä ja kiirettä. Rauhalliset sunnuntaiaamut ovat näiden vastapainona harvinaista herkkua.

Rauhallisiin (ja melkein kaikkiin muihinkin) aamuihin kuuluu myös oleellisena osana Facebook. On mukava selata, mitä kaikkea kavereiden elämään kuuluu. Kuka on jo ehtinyt käydä aamulenkillä, kuka taas joutuu menemään töihin. Kuka pyykkää, siivoaa ja laittaa ruokaa. Mietinkin, voisiko Facebookin statuspäivityksistä tehdä tutkimuksen. Mitä kaikkea ihmiset paljastavat elämästään, ja millaisia nämä ihmiset taas ovat?

Jotkut haluavat antaa itsestään sporttisen kuvan, ja muistavat kertoa, kuinka treenasivat tänään 13 tuntia. Toiset haluavat sääliä, ja kertovat siitä, kuinka ovat tämän kuun aikana jo viidettä kertaa flunssassa ja ihmettelevät, milloin tauti loppuu. Osa muistaa aina kertoa, että oli edellisenä päivänä baarissa ja nyt on krapula. Entä miksi jotkut kertovat joka päivä, etteivät aio tehdä tänään yhtään mitään, ja ketä kiinnostaa, että huomennakin ovat vain ja viettävät rauhallista koti-iltaa? Ja entä ne ihmiset, jotka päivittävät statustaan tunnin välein "Nyt ajan kohti Urjalaa", "Väsyttää", "Istun vessassa", "Pitäisi mennä kauppaan" ja "Tulin juuri kaupasta" - eikö heillä ole oikeaa elämää? Onko tärkeää kertoa, että osti Corollaan karvanopat ja että tilasi Volvoon turboruuvin? Toiset muistavat kertoa päivän iloisista tapahtumista, toiset taas aina keksivät jotain huonoa hyvistäkin asioista. Miettivätkö ihmiset, millaisen kuvan he haluavat itsestään antaa?

Perjantaina olin ystäväni luona juusto- ja viini-illassa. En muista, milloin olisin viimeksi nauranut yhtä paljon - ja vain osaksi siihen oli syynä viini. Seura oli mitä parasta. Koska porukka koostui opettajaopiskelijoista, fyysikoista, matemaatikoista ja suomen kielen lukijoista, juhlista tuli hyvin järjestelmälliset. Juustot ja viinit arvosteltiin jokainen erikseen ja hyvin tarkassa järjestyksessä. Juustot numeroitiin ja viineillä oli omat kirjainkoodinsa. Äidinkielenopettajathan pitävät palautteen antamisesta, joten sanallista arviointiakaan ei kielletty.

Kommentit olivatkin mitä erikoisempia, koska kukaan meistä ei ollut asiantuntija. Pippurituorejuustoa kommentoitiin mm. näin: "Yllättävän hyvä näin pyöreäksi juustoksi". Eräs juhlija filosofoi, ettei hänen juomansa punaviini ole kovin hyvää, mutta siitä tulee hyvä olo. Kämppikseni kanssa ostamaamme valkohomejuustoa kuvailtiin sanoilla lanttumainen ja maistuu parsalta. Haluaisin julkaista tulokset (joita minulla ei ole) tässä, mutta ehkä illan emäntä julkaisee ne oman blogiinsa? :) Voittajaksi suoriutuivat Chianti-punaviini ja vanha gouda -juusto. Ehkä 10 juustolajia sekä 8 erilaista viinä oli hieman liikaa yhdelle illalle, mutta lähdin ainakin kotiin onnellisena ja erittäin kylläisenä.

Univaje

Olen muuten aika tehokkaasti onnistunut välttämään jumpassa käymisen! Maanantaina olin vain laiska, mutta eilen oli kuitenkin ihan hyvä syy olla käymättä. Saa nähdä, minkä syyn keksin tälle päivälle. Pakkanen on aika kova (-19 astetta) ja ulkona tuulee hyytävästi, joten pihalle ei viitsi mennä. Yöunetkin taisi jäädä pariin hassuun tuntiin, ja nyt väsyttää. Tai ei ne tunnit sinänsä hassuja olleet, pikemminkin katkonaisia. Noh, ensi yönä nukuttaa sitten hyvin. Tai voihan sitä nukuttaa huonostikin.

Kun yöunet jää vähälle, seuraavana päivänä on tosi kummallinen olo. Paleltaa ja mielialat vaihtelee kummallisesti. Nyt olen hilpeä kuin mielialalääkkeitä syönyt Joulupukki. Kohta masentaa ja tekisi mieli tirauttaa pieni itku (syytähän itkuun ei sinänsä tarvita, kämppiksen sanoin jo vaippamainos rittää). Välillä vähän kiukuttaakin, eikä ruoka maistu ollenkaan. Ja kaikki tämä vain sen takia, että on nukkunut huonosti! Enkä osaa oikein korjata univajetta päiväunillakaan. Juuri sen takia pyrkinkin nukkumaan yhdeksän tai kymmenen tuntia joka yö. Olen saanut kuulla siitä hieman hattuilua, mutta minä tarvitsen lapsen yöunet, jotta olen onnellinen.

Nyt alkoi ajatuskin jo pätkiä. Taidanpa jatkaa myöhemmin tätä kirjoittelua, kunhan päässä liikkuu fiksumpia ajatuksia (mitä saadaan varmaan odottaa).

Karvoitusta ja kipeitä lihaksia

Luin muistaakseni eilen Hesaria, jonka eräässä kolumnissa (olen laiska enkä jaksa selvittää, mikä lehti on kyseessä) kirjoittaja puhui uuden vuoden lupauksista. Hänen ystävänsä oli tehnyt lupauksen, että aikoo olla tänä vuonna onnellisempi kuin viime vuonna. Taatusti tämä ystävä oli saanut ideansa minun blogistani! Vähänkö olen julkkis! Tietääkseni en ole ko. kolumnistin ystävä, ellei sitten joku kavereistani ole päässyt Hesariin töihin.

Uuden vuoden lupauksen pitäminen on ollut nyt vähän niin ja näin. Kävin nimittäin toissapäivänä rääkkäämässä itseäni Combatikissa ja eilen vielä varmuuden vuoksi (jotta tuska olisi taattu) Balletonessa. Nyt kehoni jokaikinen lihas on kipeä ja jumissa, mutta kaipa tämä tästä vielä iloksi muuttuu. Tuntuu suorastaan koomiselta, kun nousen seisomaan ja kävelen hetken kumarassa jalat harallaan kuin vanha pappa ennen kuin lihakset vertyvät. Kämppikseni nauroivat tänään vertaukselleni. He ihmettelivät, miten niin tunnen itseni papaksi enkä mummoksi. Minä ehkä tunnen itseni miehisemmäksi kuin normaalisti. Erittyyköhän urheillessa testosteronia? Onneksi kävin juuri eilen ostamassa lisää Venus-teriä, jotta voin sheivata säärieni lisäksi myös mahdolliset viikset. Minua on toisaalta siunattu todella tuuhealla karvapeitteellä - kiitos geenien, joten tuskinpa pientä parrankasvua edes huomaisin.

Omituista, että minä tykkään liikunnasta, mutta päivittäinen urheiluni keskittyy silti lähinnä jääkaapin ja tietokoneen välillä ravaamiseen. Sanoinkin ystävälleni, jonka kanssa kävin jumppaamassa, että minut saa houkutella/pakottaa useamminkin jumppaan (onko jumpata-sana muuten jo totaalisesti mennyt pois muodista?). Vaikka sinne lähteminen on vaikeaa, olo urheilun jälkeen on mukava. Ei ehkä fyysisesti, mutta henkisesti ainakin. Minä voisin yrittää kevään aikana käydä jumpassa useamminkin. En LUPAA mitään. Tunnen itseni, ja tämä päätös pitää noin parisen viikkoa. Kaikki riippuu nyt ystävästäni, saako hän minut mukaan. Pakko on antaa hänelle tunnustus, koska hän kuitenkin houkutteli minua maanantaina Combatikiin viitisen tuntia.

Odotan jo kovasti viikonloppua. Perjantaina menemme kavereiden kanssa katsomaan Ristoa. Se on siis bändi. Sinänsä en odota keikkaa vaan on mukavaa viettää aikaa yhdessä. Lauantaina taas isosiskoni tulee tänne. Kuukausihoroskooppinikin lupaili, että helmikuussa tulee tapahtumaan jotain mukavaa. Tulevaisuus siis vaikuttaa oikein hyvältä!

Ylläripyllärijuhlat

Pitäisi mennä nukkumaan, koska huomenna täytyy herätä seitsemältä, mutta yhtäkkiä tulikin halu kirjoitella tänne. Päässä ei vaan liiku mitään kovin järkevää. Nytkin olen tuijottanut tyhmänä tietokoneen näyttöä jo monta minuuttia. Ilmeisesti minun siis ihan oikeasti pitäisi mennä nukkumaan eikä enää heilua koneen ääressä. Tossu-koira on vaan nukahtanut minun sängylle, enkä millään viitsisi ajaa sitä pois... Ja voisin keksiä vielä lisää hyviä tekosyitä, miksi ei kannata kaivautua peiton alle ja nukkua kunnon yöunia. Sitä paitsi maanantaihinhan kuuluu aivan armoton väsymys.

Minulla oli ihan kiva viikonloppu. Perjantaina menin isosiskon luo (niin ja onhan hänen kihlattukin siellä, en ole unohtanut!). Me leivottiin isän synttärijuhlia varten. Minä tein mudcaken sekä suklaisen tuorejuustokakun. Sisko pyöräytti perinteisen täytekakun, ja teimme vielä yhdessä kinkku-makaronisalaattia. Em. kihlattu ei tarjoutunut lainkaan auttamaan meitä, mikä oli sinänsä ymmärrettävää, koska hänen täytyi ajaa kuntopyörällä. Leipominen tapahtui nopeasti, koska olemme hyvin topakoita ja rivakkaliikkeisiä tyttöjä. Aloittaminen oli kyllä hieman vaikeaa, koska meidän täytyi vuorotellen käväistä ihan nopeasti Facebookissa katsomassa, onko toisen tietokonevuoron aikana kavereille tapahtunut jotain uutta ja jännää (ja minä pelasin pari erää Treasure Madnessia, johon olen ihan pikkuisen koukussa).

Koska isä ei halunnut juhlia syntymäpäiviään ja sanoi menevänsä viikonlopuksi Ibizalle (mikä on hieman koomista, koska isähän on tosi kova bailaaja ja tykkää olla ulkomailla), järjestimme hänelle yllätysjuhlat. Isä oli täysin tietämätön bailuista, kun menimme vanhempien luo lauantaina. Juhlien järjesteleminen oli hieman hankalaa, koska juhlakalu ei ymmärtänyt häipyä siksi aikaa maisemista. Hänelle täytyi hieman vihjata, voisiko hän käydä mökillä lämmittämässä saunan, koska joku vieras saattaa tulla käymään. Heti, kun isä viimein ymmärsi lähteä, tulivat ensimmäiset vieraat pihaan. Ja seuraavat. Ja seuraavat. Vieraita tuli puolet enemmän kuin odotimme, joten juhlista tuli hieman yllätys meillekin. Tulikin kiire kaivaa ylimääräisiä lautasia ja kuohuviinilaseja kaapeista.

Kaikesta tohinasta ja häslingistä huolimatta kaikki meni todella hyvin. Isä ei kääntynyt ovella takaisin, kun näki väkijoukon. Ruoka ja juoma ei loppunut kesken. Kukaan niistä miljoonasta kiljuvasta pikkulapsesta (tuntui, että lasten määrä oli ainakin kymmenkertainen todelliseen määrään verrattuna) ei kaatunut ja iskenyt päätään pöydän kulmaan tai legopalikkaan. Isän kommentti tähän kaikkeen oli "Voi helevetti, minkä järjestitte", mutta hän vaikutti kuitenkin onnelliselta. Kaikkein parasta - ja tärkeintä- oli, että ruokaa jäi yli ja sain tuoda sitä mukanani Jyväskylään.

Hassua. Äsken tuli ihmeellinen oikosulku aivoihin. Aivan yhtäkkiä loppui teksti kuin seinään. Ilmeisesti se oli jonkun korkeamman voiman lähettämä valomerkki "Prkl nyt, Marjo, nukkumaan tai ei hyvä heilu". Taidanpa kuitenkin pelata IHAN vähän sitä Treasure Madnessia ennen baarin sulkeutumista...

Päk tu Jyvääskylä

Heti alkaa tulla valituksia, jos en jaksa/muista kirjoittaa tänne. Pakko on vihaisten palautteiden takia keksiä jotain kirjoitettavaa, etten saa huohotuspuheluita tai muuta ikävää. Noh, puhelimeni ei juuri soi, joten ehkä ne huohotuspuhelut olisivat ihan tervetulleita. Hassua, jos puhelin joskus soi, kaikki ihmiset haluavat tavoittaa minut samana päivänä ja juuri samaan aikaan. Sitten on taas aikoja, jolloin istun sängyn reunalla kännykkä kädessä toivoen, että edes lehtikauppias soittaisi. Epäreilua, että seinän takana kämppis pulisee puhelimeen kaikki illat. Pitäisikö minun hankkia lisää ystäviä?

Tulin viime lauantaina viimeinkin takaisin Jyväskylään. On ihanaa olla taas kotona! :) Vanhempien luona ei ollut kovinkaan paljon seuraa. Täällä talo vilisee porukkaa. Sain myös kivan uuden kämppiksen, kun talon vanha asukas tuli vaihdosta. Harmi sinänsä, että asunnon ainoa miesvahvistus poistui, mutta me tullaan loistavasti naisporukallakin täällä toimeen. Ja vaikka monet ovat tätä epäilleet, ainakaan minulla ei ole tullut riitaa kenenkään kanssa. Kukaan ei ole saanut minua hermostumaan tai edes hiukkasen ärtymään. Uskokaa tai älkää.

Luennotkin alkoivat maanantaina. Minulla oli tiistai ja keskiviikko vapaita, ettei pudotus takaisin opintojen pariin ole liian raju. Aloitin viron kurssinkin tänään. Sen vaikutti tosi mielenkiintoiselta! Melkein jaksoin 4 tuntia keskittyä viron kielen kiemuroihin. Ehkä vähän ajatukset harhaili välillä... Kevät ei tällä hetkellä näytä kovin raskaalta, mutta toisaalta kandia pitäisi tehdä ahkerasti. Itse asiassa minun pitäisi tehdä sitä tällä hetkelläkin. Huh, heti alkaa ahdistaa, kun vain ajattelenkin koko asiaa. Ahdistus ei kuitenkaan millään tavalla vaikuta siihen, että alkaisin ihan oikeasti lukea lähdekirjallisuutta. Ehei. Ahdistun vain enemmän ja muutun entistä laiskemmaksi. Mutta tätähän se opiskelijan arki on! Tai ainakin joidenkin opiskelijoiden. Ja kämppiskin höpisee edelleen puhelimeen! Eikö silläkään ole mitään tärkeämpää tekemistä? Haluaisin kyllä tietää, miten suuret puhelinlaskut sillä on ja miten paljon se on taas edistynyt koulujutuissa tänään! Niinpä, olen kateellinen. Hänelle soittelevat sentään muutkin kuin äiti tai sisarukset...

Joku toivoi, että kirjoittaisin tänne uusimmat unipäivitykset. Valitettavasti unimaailmani on muuttunut kovin tylsäksi, kun tulin Jyväskylään. Nukun yöt kuin tukki (ihana oma sänky!!), enkä näe unia kuin korkeintaan suomen kielen lehtoreista. Ne hakkaamisunetkin ovat loppuneet ihan tyystin. Omituista. No, te lukijat saatte tietää heti ensimmäisenä, kun seuraavan kerran olen julkkis tai yritän saada julkkiksen hengiltä. Unista puheenollen, taidankin tästä lähteä metsästämään Nukku-Mattia/Maijaa tai Uni-Jukkaa/Jaanaa tuonne petiin (tasa-arvon takia muistan molempia sukupuolia tasapuolisesti). Aamulla on taas karmivan aikainen herätys.

Joulu on taas, joulu on taas... ohi.

Kylläpä aika rientää. Huomenna on jo loppiainen, ja sehän tarkoittaa, että joulu on ihan lopullisesti ohi. Pienenä se harmitti hirmuisesti, koska piti luopua joulukuusesta. Joskus mietin, miksi joulukuusi ei voisi olla sisällä iloa tuomassa vaikka kevääseen asti, ja ajattelin, että sitten kun itse olen aikuinen, aion pitää sitä niin pitkään kuin haluan. Samalla tavoin ajattelin myös, että aikuisena en aio tehdä muuta kuin syödä karkkia. Lapsena ainoa selkeä ajatus oli "Pakko saada karkkia". En millään pystynyt käsittämään sitä, miten jotkut lapset laittoivat karkkinsa säästöön. Nämä lapset olivat tietenkin niitä, jotka olivat kilttejä, lahjakkaita, fiksuja ja hyviä koulussa ja osasivat soittaa pianolla muutakin kuin Kissanpolkan. Itsehän en tähän kategoriaan kuulunut, koska olin ahne ja tuhosin karkkipussin alle viidessätoista minuutissa. Säästäminen ei kuulunut hyveisiini silloin. Noh, ei se kyllä kuulu nykyäänkään.

Uusi vuosi vaihtui melko railakkaissa tunnelmissa. Törmäsin Kuopion yössä hassuihin ihmisiin ja nauroin niin, että vatsaan sattui. Eräs henkilö kertoi pitkät tarinat siitä, kuinka hän opiskelee yliopistossa pääaineenaan kangaspuut, ja mitä kaikkea nämä opinnot pitävät sisällään. Tämän tyypin luovuus lähenteli jo neroutta. Törmäsin myös hieman outoon sulkapalloilijaan, joka teki teräviä huomioita minusta. Hänen mielestään olen nätti mutta kummallinen ja ajattelen ihan liikaa. Mitähän ihmettä tuohonkin pitäisi sanoa?

Alan jo ihan oikeasti turhautua lomailuun. Tai ehkä pikemmin täällä maaseudulla olemiseen. Minä tarvitsen tekemistä ja jotain säännöllistä rytmiä tähän elämään. Onneksi luennot alkavat ensi maanantaina. Ei oikeastaan voisi sanoa, ettei minulla ole tekemistä, koska osaan ihan hyvin olla tekemättä yhtään mitään. Minä vain kaipaan jotain sisältöä elämään. Nyt sitä ei kauheasti ole, mutta onko sitä muutenkaan...?

Lukaisin loppuun kirjan Täällä pohjantähden alla. Se oli kyllä trilogian paras osa, onneksi, mutta se oli myös masentava. Kenenkään elämässä ei tunnu olevan onnea. Ne, joilla sitä on, menettävät sodassa lähimmäisensä tai menevät naimisiin ihan väärän ihmisen kanssa. Väinö Linna osaa kyllä luoda aivan loistavia hahmoja. Niin todentuntuisia. Ahdistuneena kaikesta kuolemasta ja muusta masentavasta aloin lukea kirjaa Marigoldin lumottu maailma (Lucy Maud Montgomery). Teos on ihanan piristävä ja eloisa. Suosittelen sitä etenkin kaikille kyynisille, elämänilonsa menettäneille ihmisille.

Minulla on koko päivän tehnyt mieli kasvispiirakkaa. Joudun ehkä tekemään sellaisen, vaikka ei ehkä kannattaisi. En liiku ollenkaan mutta syön joka päivä painoni verran ruokaa. Enkä voi edes sanoa kuin Aku Ankka, jonka herkuttelua Iines arvosteli, että olenpahan sentään lihava ja onnellinen. Jos tätä jatkuu pitempään, lopputuloksena on vain turhautunut ja ahdistunut ihrakasa. Ja siten rikon uuden vuoden lupauksenikin...