Kylläpä aika rientää. Huomenna on jo loppiainen, ja sehän tarkoittaa, että joulu on ihan lopullisesti ohi. Pienenä se harmitti hirmuisesti, koska piti luopua joulukuusesta. Joskus mietin, miksi joulukuusi ei voisi olla sisällä iloa tuomassa vaikka kevääseen asti, ja ajattelin, että sitten kun itse olen aikuinen, aion pitää sitä niin pitkään kuin haluan. Samalla tavoin ajattelin myös, että aikuisena en aio tehdä muuta kuin syödä karkkia. Lapsena ainoa selkeä ajatus oli "Pakko saada karkkia". En millään pystynyt käsittämään sitä, miten jotkut lapset laittoivat karkkinsa säästöön. Nämä lapset olivat tietenkin niitä, jotka olivat kilttejä, lahjakkaita, fiksuja ja hyviä koulussa ja osasivat soittaa pianolla muutakin kuin Kissanpolkan. Itsehän en tähän kategoriaan kuulunut, koska olin ahne ja tuhosin karkkipussin alle viidessätoista minuutissa. Säästäminen ei kuulunut hyveisiini silloin. Noh, ei se kyllä kuulu nykyäänkään.
Uusi vuosi vaihtui melko railakkaissa tunnelmissa. Törmäsin Kuopion yössä hassuihin ihmisiin ja nauroin niin, että vatsaan sattui. Eräs henkilö kertoi pitkät tarinat siitä, kuinka hän opiskelee yliopistossa pääaineenaan kangaspuut, ja mitä kaikkea nämä opinnot pitävät sisällään. Tämän tyypin luovuus lähenteli jo neroutta. Törmäsin myös hieman outoon sulkapalloilijaan, joka teki teräviä huomioita minusta. Hänen mielestään olen nätti mutta kummallinen ja ajattelen ihan liikaa. Mitähän ihmettä tuohonkin pitäisi sanoa?
Alan jo ihan oikeasti turhautua lomailuun. Tai ehkä pikemmin täällä maaseudulla olemiseen. Minä tarvitsen tekemistä ja jotain säännöllistä rytmiä tähän elämään. Onneksi luennot alkavat ensi maanantaina. Ei oikeastaan voisi sanoa, ettei minulla ole tekemistä, koska osaan ihan hyvin olla tekemättä yhtään mitään. Minä vain kaipaan jotain sisältöä elämään. Nyt sitä ei kauheasti ole, mutta onko sitä muutenkaan...?
Lukaisin loppuun kirjan Täällä pohjantähden alla. Se oli kyllä trilogian paras osa, onneksi, mutta se oli myös masentava. Kenenkään elämässä ei tunnu olevan onnea. Ne, joilla sitä on, menettävät sodassa lähimmäisensä tai menevät naimisiin ihan väärän ihmisen kanssa. Väinö Linna osaa kyllä luoda aivan loistavia hahmoja. Niin todentuntuisia. Ahdistuneena kaikesta kuolemasta ja muusta masentavasta aloin lukea kirjaa Marigoldin lumottu maailma (Lucy Maud Montgomery). Teos on ihanan piristävä ja eloisa. Suosittelen sitä etenkin kaikille kyynisille, elämänilonsa menettäneille ihmisille.
Minulla on koko päivän tehnyt mieli kasvispiirakkaa. Joudun ehkä tekemään sellaisen, vaikka ei ehkä kannattaisi. En liiku ollenkaan mutta syön joka päivä painoni verran ruokaa. Enkä voi edes sanoa kuin Aku Ankka, jonka herkuttelua Iines arvosteli, että olenpahan sentään lihava ja onnellinen. Jos tätä jatkuu pitempään, lopputuloksena on vain turhautunut ja ahdistunut ihrakasa. Ja siten rikon uuden vuoden lupauksenikin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti