Meinasin kesän aikana kirjoittaa tänne monta kertaa, mutta kun yritin aloittaa, tajusin, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Tuolla onkin muutama aloitettu teksti, mutta jotenkin kirjoitus on vain tyssännyt siihen. Eipä kesän aikana minun päässä varmaan kovin montaa järkevää ajatusta käynytkään, kun aika meni töissä ja töitä vihatessa. Voi olla, että jatkan kirjoittelua, koska joudun kuitenkin keksimään tärkeämpää tekemistä kuin gradun teko.
Äsken eksyin selailemaan ihmisten lukupäiväkirja- ja kirjablogeja ja ihastuin kovasti - miksi en ole tajunnut tätä ihanaa maailmaa aiemmin? Netti on pullollaan mahtavia bloggaajia ja mahtavia tekstejä mahtavista kirjoista. Ahmin kirjoituksia niin, että iski lopulta ähky ja ahdistus - ja lopulta ärsytys. Miksi kaikki muut lukevat NIIIIN paljon kaikkia ihania kirjoja ja minä en? Miksi muut osaavat tehdä noin huippuja huomioita noista kaikista lukemistani kirjoista ja kaikenlisäksi kielellistää ajatuksensa nerokkaasti? Miksi MINÄ en tehnyt juuri tuota huomiota, kun luin juuri sitä kirjaa, vaikka asiahan oli ilmiselvä? Miksi muut jaksavat päivittää blogiaan päivästä toiseen sinnikkäästi? Niin ja edelleen: miksi muut tuntuvat lukevan kaikkia jännittäviä ja kutkuttavia kirjoja ja mistä he löytävät niitä?! Kyllä, pohjimmiltaan tämä on kateutta, mutta minkäs teet.
Lukupäiväkirjan pitäminen on muhinut mielessäni jo pitkään, mutta välillä tulee luettua niin vähän, että tuskin on mitään päivitettävää. Niin ja jos lukee samaa lempikirjaa tuhannetta kertaa unilääkkeeksi (kyse on siis rauhoittumisesta, ei siitä, että luen tylsää kirjaa nukahtaakseni), tuskinpa aiheesta on mitään sanottavaa. Toisaalta olisi mukava pitää kulttuuripäiväkirjaa, johon kirjoittelen senhetkisiä intohimoni kohteita liittyen musiikkiin, kirjoihin ja niin edelleen. Olen todella tuulella käyvä ihminen. En kuitenkaan jaksa keskittyä yhteen asiaan pitkäksi aikaa. Saatan menettää sydämeni jollekin asialle ja päiväni kuluvat vain tämän yhden asian parissa - en kykene oikeasti tekemään juuri muuta. Jos jumitun esimerkiksi lukemaan netistä Fingerpori-sarjakuvia, lopetan vasta sitten, kun kaikki, siis ihan kaikki, on luettu. Kaikenlisäksi en halua intoilla asioista vain yksin, vaan yritän tuputtaa rakkauden kohteitani myös muille. Ja mikään ei saa mieltäni niin matalaksi kuin se, että joku ei pidäkään tästä asiasta yhtä paljon kuin minä.
Luojalle kiitos internetistä, sillä sen avulla jopa tällainen informaatioimurikin saa tiedonhalunsa tyydytettyä. Wikipedia on ihana asia, ja tähän voi myös yhdistää esimerkiksi mahtavan youtuben, jonka avulla voi syventää tietämystään. Aiemmin kuvailemani maaninen vaihe voi lähteä aivan pienestä asiasta, aivan pienen pienestä tiedonjyvästä tai mieltä askarruttavasta asiasta, jonka takia on pakko mennä googleen tutkimaan aihetta lisää ("Olinhan minä oikeassa, kun muistelin, että piri tarkoittaa amfetamiinia!"). Wikipedian linkkiä klikatessa kaikki on vielä hyvin. Saatan lukea artikkelin ja jättää asian siihen. Joskus on pakko klikkailla linkkejä lisää "Aa, no mitäs tuo taas tarkoittaa" jne jne, kunnes välilehtiä auki toistakymmentä. En varmasti ole ainoa, jolle on käynyt niin, että wikipedia on imaissut mukaansa tuntikausiksi. Jossain vaiheessa pitää aukaista myös se youtube, koska sieltähän nyt löytyy kaikkea ja ihan mitä tahansa - niin hyvässä kuin pahassa. Luultavasti tässä vaiheessa peli on jo menetetty, ja mielenrauhani on mennyttä määrittelemättömäksi ajaksi. Ongelmani on se, etten ymmärrä sananlaskua "Ei makeaa mahan täydeltä". En osaa lopettaa, ja tämä koskee ihan kaikkea (esim. ruokaa - ja miksi edes lopettaa syömistä, kun ruoka on niin ihanaa). Miksi en osaa nauttia asioista pieninä annoksina silloin tällöin, vaan ahmin kauhalla sadan litran korvosta?
Tässä esimerkki viimeisimmästä intohimonkohteestani:
En enää muista, miten kaikki sai alkunsa, mutta eräänä iltana olin jostain syystä taas wikipediassa. Luultavasti etsin tietoa jostain bändistä ja eksyin lueskelemaan artikkeleita 60- ja 70-lukujen musiikista. Päädyin psykedeelisen rockin sivulle ja musiikkityyliä avatakseni avasin tietenkin sen ystäväni youtuben. Tapoihini kuuluu etsiä artikkelin kaikki yhtyeet, mennä näistä kertoviin artikkeleihin ja etsiä/kuunnella youtubesta bändin kuuluisimmat kappaleet, jos nämä eivät ole tuttuja ennestään. Niinpä, tässä touhussa menee ikuisuus. Ja niinpä, kenellä on aikaa ja kiinnostusta tehdä tätä. Vaan minulla kyllä riittää sinnikkyyttä tällaisissa asioissa. Jefferson Airplanen ja hippikulttuurin kautta siirryin Jimi Hendrixiin, Creamiin, Eric Claptoniin, The Yardbirdsiin ja monen mutkan kautta Led Zeppeliniin. Uusi mania-aalto oli valmis.
Tähän mennessä olen ehtinyt selata luultavasti jokaisen bändiin liittyvän nettisivun ja katsoa kaikki youtuben livevideot. Led Zeppelinia olen kyllä kuunnellut aiemminkin, mutta jostain syystä yhtäkkiä vain ymmärsin yhtyeen nerokkuuden. Bändin musiikkia kuunnellessa en voi kuin ihmetellä, miten lopulta niin harvat (siis harvoilla tarkoitan esimerkiksi omia tuttujani, Led Zeppelinhän on kuitenkin yksi maailman suosituimmista yhtyeistä) ovat tuntuneet löytäneen tämän ehkä universumin parhaimman yhtyeen, jossa on maailman taitavimmat muusikot ja joka on ollut niin suuri rock-musiikin suunnannäyttäjä. Ärsyttävää tässä on se, että tällä hetkellä suositut asiat (tai yhtyeet) eivät saa minua samanlaisen manian valtaan. Ehkä minä vain kaipaan sitä, että voin vain luoda turvalliset mielikuvani jo kuopatuista yhtyeistä, eikä minun tarvitse pilata niitä tosiasoilla (kuten että Led Zeppelinin jäsenet ovat ja olivat tavallisia ihmisiä ja varmaan aika ärsyttäviäkin kaikissa päihderiippuvuusongelmissaan). Led Zeppelininkin yllä on tietty historian luoma salaperäinen varjo, koska itse en pääse enää paikan päälle katsomaan Robert Plantin tukan heilutusta. Vanhat bändit ovat tietyllä tavalla mystisiä, sillä niitä fanitettiin ihan tosissaan. Nykyään on helppo päästä pinnalle, mutta on vaikeaa pysyä suosittuna vuosikymmeniä. Kuunnellaankohan Lady GaGaa enää vuonna 2050?
Luonteenlaatuani kuvaa jo varmasti tämä tekstimäärä. Kuukausiin en kirjoita yhtään mitään ja yhtäkkiä saan sellaisen kirjoitusripulin, ettei tahdo tulla loppua. Toivottavasti sama ilmiö tapahtuu myös graduni kanssa, jota alan tehdä ihan kohta. Niin sitten kun vain tämä Led Zeppelin -mania loppuu, eli ihan kohta varmaan.
