Hupsista. On kulunut kuukausi edellisestä päivityksestä. Niin se aika rientää. En edes ala sepittää mitään tekosyitä, miksi en ole kirjoittanut, koska aikaakin olisi ollut aina toisinaan. Sisko valitti vähän aikaa sitten, miksi en kirjoita tänne enää. Minun fanit kuulemma haluaisivat sitä. Kun kysyin, ketähän ne minun fanit sitten on, niin vastauksena oli "No minä ja äiti". Parempi näin. Joillakin ei ole yhtään fania.
Nyt on kyllä ollut vielä niin mahtavat kelitkin, ettei ole huvittanut kauheasti istua koneella. Eilenkin makasin pihalla ottamassa aurinkoa 2,5 tuntia. Siis käsittämätöntä. En ole varmaan eläessäni jaksanut maata niin pitkään paikoillani auringossa. Luin samalla Dan Brownin kirjaa Enkelit ja demonit, joka on kyllä aika paska, mutta taatusti paljon parempi kuin kirjallisuuden teorian kurssikirjat. En ymmärrä, miten jotkut ihmiset jaksavat käristää nahkaansa tuntikausia. En vain tajua, miten joku jaksaa maata niin pitkään paikallaan. Minulle jo lukeminen aurinkoa ottaessa on tuskaa, kun on kuuma, aurinko häikäisee, takamus puutuu ja ötökät yrittävät tunkeutua kaikkiin ruumiinaukkoihin. Ja välillä on pakko vaihtaa asentoa, että rusketus olisi tasainen.
Miksi pitää nähdä kaikki se vaiva sen takia, että iho olisi ruskea? Se rusketushan katoaa kuitenkin syksyllä viikossa. Enkä oikein ymmärrä edes, mitä hienoa siinä ruskettuneessa ihossa on. Siis onhan terve päivetys kaunista. Ruskettunut läski näyttää paremmalta kuin valkoinen taikina. Mutta ei ole lainkaan kaunista näyttää palaneelta intiaanilta. Kaikista kamalimmalta tumma rusketus näyttää silloin, jos tukka on vaalea. Ja joidenkin älypäiden suusta vielä kuulee tyhmiä kommentteja tyyliin "En voi käyttää aurinkorasvaa, koska en rusketu muuten" tai "Minun on pakko palaa, muuten en rusketu lainkaan". Hei haloo. Järki käteen ihmiset. Jotkut suorastaan kilpailevat sillä, kuka on ruskein ja kenen palanut iho kuoriutuu pahiten.
Suurena haaveenani on rajaton (tai edes lähes rajaton) rusketus. Näytän nimittäin kesän loputtua aivan kammottavalle olosuhteiden pakosta. Työmaalla joudun aina pitämään vähintään shortseja ja toppia, koska toisinaan kuulen asiattomia kommentteja, vaikka päällä olisi vieläkin enemmän vaatetta. Eli syksyn tullen näytän ilman vaatteita siltä, kuin minulla olisi edelleen vaatteet päällä. Rusketusrajat on niin kammottavat, etten edes viitsi katsoa itseäni peilistä. Kaikista pahinta on se, että usein otsa ja jalkaterät on valkoiset ja alaselässä on ruskettunut ihokaistale, koska töissä paita nousee väkisinkin ylös, kun kyykistelen istuttelemassa virpiangervoja ja pensashanhikkeja. Harmi vaan, että kaikenlisäksi rusketun aika helposti, joten etenkin olkapäät ja käsivarret ovat ihan luonnottoman ruskeat. Jos jatkan vielä tässä samassa kesätyössä vuosikaudet, kuolen luultavasti ihosyöpään ennen kuin joudun eläkkeelle.
Minun piti tehdä tänään jotan hyödyllistä, mutta en taida jaksaa. Kävin vuokraamassa Filmtownista leffan 500 days of summer. Taidan katsoa sen, tai sitten luen loppuun sen Dan Brownin kirjan. Saa nähdä, mitä älyttömiä juonenkäänteitä noilla viimeisillä sivuilla vielä on. Ei sitä kirjailijaa voi ainakaan mielikuvituksen puutteesta syyttää. Olisi vaan ehkä edes hiukan kannattanut yrittää pistää sitä luovuutta kuriin. Edes ihan vähän. Siinä vaiheessa nimittäin meni jo täysin uskottavuus (no sehän meni jo sen Da Vinci koodin kohdalla), kun päähenkilö hyppää helikopterin kyydistä neljän kilometrin korkeudesta ja selviää hengissä. Way to go.
