Aloin ensin kirjoittaa tähän siitä, miten olen ollut tässä pari viikkoa todella apaattinen ja väsynyt. Minua alkoi kuitenkin jo ensimmäistä kappaletta kirjoittaessani tympiä koko aihe. Jos en jaksa tuollaista valitusta edes kirjoittaa, miten sitä kukaan haluaisi lukeakaan. Joskus käy puhuessakin niin, että alkaa kertoa jotain juttua, joka on niin tylsä, ettei jaksa edes itse kertoessaan kuunnella sitä loppuun. Kirjoitan siis jostain kivemmasta asiasta.
Eilen illalla ja yöllä tuli älyttömästi lunta. Olin katsomassa kaverini kanssa uusinta Twilight-leffaa ja oli ihanaa astua ulos elokuvasalista, kun ulkona oli sankka lumisade. Oli suorastaan satumaisen kaunista, kun kaikkialla oli niin valkoista ja kävelykadullakin on jo jouluvalot. Miten siitä lumesta jaksaakin aina innostua joka vuosi? Eräs ryhmätyökaverini asuu Lahdessa, ja hän sanoi, että siellä tuli vielä aamullakin vain vettä. Sain sairasta nautintoa siitä vahingonilosta, jota marraskuinen vesisateen ja sumuisen sään ajatteleminen aiheutti, kun samalla itse katseli Seminaarinmäen lumista mäntymetsää päärakennuksen kahvion ikkunoista. Pienestä ne on ilot revittävä. Nyt kun tulisi vielä kunnon pakkanen! Odotan jo innolla niitä tammikuisia -30 asteen pakkasia, kun puut ovat kuurassa, lumi narskuu kenkien alla ja kaikki valittavat niin hemmetisti, miten kylmä on.
Eilinen Twilight-elokuva oli ihanaa aivot-narikkaan-viihdettä. Se oli niin huono, että teki mieli itkeä. Kun kirjan juoni on niin korni, ei elokuvasta voi mitenkään saada hyvää. Tässä juoni pähkinänkuoressa. Varoitus! Sisältää juonipaljastuksia!
Tyttö menee naimisiin vampyyrin kanssa ja tulee raskaaksi. Tyttö meinaa kuolla nälkään ja ruokkii vauvaa juomalla ihmisverta. Ihmevauva kasvaa kamalaa vauhtia ja yrittää syntyä järsimällä tiensä vapauteen vatsan läpi. Lopulta vampyyrimies tekee vaimolleen keisarinleikkauksen, pelastaa vauvan ja puree tyttöä, joka muuttuu myös vampyyriksi. Samaan aikaan hölmönnäköiset muodonmuuttajasudet ja vampyyrit taistelevat vähän keskenään ja yksi ihmissusi, joka on ollut rakastunut vampyyriksi muuttuneeseen tyttöön, leimautuu syntyneeseen vauvaan.
Voi sitä myötähäpeän määrää, kun elokuvaa katsoi! Välillä oli suorastaan epäuskoinen olo, kun eräässä kohtauksessa sudet juttelivat keskenään, "Voiko hölmömpää olla?" Kirjaa lukiessa ei sentään tehnyt mieli vajota maanrakoon, vaikka juoni onkin pöljä. On se elokuva kyllä niin ihanaa viihdettä! Puolialastomia, kauniita ihmisiä! Intohimoa ja suuria tunteita! Surkeaa huumoria! Täydellinen vampyyrimies, joka osaa mitä vain! Tyhmä tyttö, joka ei halua luopua lapsestaan henkensä uhallakaan! Ai että. Kovasti odotan jo seuraavaa osaa, jossa vampyyrimaailman kuninkaalliset tulevat tappamaan ihmevauvan ja tämän perheen ja vampyyriksi muuttunut tyttö löytää itsestään uusia kykyjä.
Hassua, miten nytkin sääntö vahvistaa sääntöä: elokuvien jatko-osat ovat surkeita. Hei luetelkaa jotain leffoja, joiden jatko-osat ovat hyviä tai parempia kuin ensimmäinen leffa? Siis Kummisetien lisäksi. Twilight-elokuvien ja -kirjojen ensimmäinen osahan oli oikeasti viihdyttävä ja kiva. On kiva katsoa, kun kaksi ihmistä makoilee niityllä ja kiipeilee puissa ja kaunis musiikki soi taustalla. On kiva lukea, miten tyttö käy kuumana mieheen, joka on vaarallinen, himoitsee tyttöä ja on kaikin puolin täydellinen. Miksi mukaan piti sotkea kaikenmaailman susia, typeriä taisteluja ja kolmiodraamoja?
Nyt minä lähden ulos hihkumaan lumikinosten keskelle!
maanantai 28. marraskuuta 2011
keskiviikko 26. lokakuuta 2011
Lapsellista
Ilmoittauduin syksyllä kurssille nimeltä Lastenkulttuuri. Harvoin luennoilla käy niin, että ajantaju katoaa, koska asia on niin mielenkiintoista. Normaalisti paikallaan istuminen tuottaa minulle tuskaa (saispa edes kävellä edestakaisin luentojen aikana!), mutta tämä kurssi on kyllä niin kiinnostava, ettei huvittaisi mennä kotiin ollenkaan! Toisinaan sitä miettii, että kulttuurintutkimus on vähän sellaista höpö höpöä ja mitä hyötyä siitä muka on. Sitä ei kuitenkaan tule ajatelleeksi, miten hölmöjä kulttuurisia käytänteitä, uskomuksia jne. meillä on. Esimerkiksi miksi miehekkäät miehet eivät saa itkeä tai tanssia? Mitä pahaa homoudessa on? Miksi tuntemattomille juttelevia pidetään hulluina? Miksi legginssit eivät mene pois muodista?
Luennoitsija kertoi, kuinka hänen poikansa halusi pienenä pukeutua joka päivä punaisiin sukkahousuihin ja poolopaitaan, koska punainen on kuulemma hyvä väri, tiukat vaatteet ovat käytännölliset ja sukkahousuissa ei tule sitä ongelmaa, että sukan ja kalsareiden lahkeen välille jää ihoa näkyviin. Hän ei kuulemma keskustellut poikansa kanssa pukeutumisesta sen enempää, vaan antoi hänen käyttää haluamiansa vaatteita. Muiden lasten vanhemmat ihmettelivät, miksi äiti antaa lapsensa pukeutua niin ja onko hän miettinyt, että se voi vaikuttaa lapsen seksuaali-identiteettiin. Varmasti luennoitsija manailee myöhemmin: "Niin siitä meidän Pekasta tuli sitten isona homo, kun annoin sen käyttää kolmevuotiaana punaisia sukkahousuja!"
Lasten kasvatuksessa on muutenkin jotain tosi pöljiä juttuja nykyään. Nykyvanhemmat ovat aivan äärimmäisen kotrolloivia. On varmaan ihan kauheaa, jos päiväkodissa ei ole muistettu pukea lapselle kauluria pihalle. Varmasti kuolema tulee. Muutenkin lasten oma aika on jäänyt minimiin, kun heidän ei anneta olla keskenään, vaan aikuisen on jatkuvasti valvottava heidän leikkejään ja muita touhuja. Lapset laitetaan päiväkodeissa asvalttipihalle leikkimään jollain hikisillä kiipeilytelineillä, eikä pihassa ole juuri muita virikkeitä. Onko ihme, että lapset eivät osaa leikkiä, jos heille ei anneta siihen edes kunnon mahdollisuutta? Muutenkin vanhemmat ovat aivan hysteerisiä lastensa turvallisuudesta, vaikka ei maailma ole sen vaarallisempi kuin ennenkään.
Siskoni on päiväkodissa töissä, ja hän kertoi, että siellä ohjaajat puuttuvat jatkuvasti lasten leikkeihin: "Nyt et tänään askartele, kun askartelit eilen jo monta tuntia!" Siis mitä väliä sillä on, jos lapsi haluaa askarrella 10 tuntia putkeen? En ole varhaiskasvatuksen ammattilainen, mutta minusta tuo menee jo yli. Tuleeko hänestä isona jotenkin yksinkertainen ja tyhmä aikuinen, kun ei ole saanut tarpeeksi monipuolisia virikkeitä lapsuudessa? Lasten annetaan kuitenkin riehua ja juosta ympäri taloa, minkä luulisi olevan hieman haitallisempaa. Niin no, paraneehan ne mustat silmakulmat ja mustelmat, mutta henkiset ruhjeet (sai askarrella liian pitkään!) pysyvät.
Väkisin sitä vertaa omaa lapsuuttaan kaupunkilaislasten elämään. Meillä vanhemmat olivat aina kotona. Aina ja joka päivä. Äiti ei kuitenkaan koskaan ollut vahtimassa, mitä me lapset teimme, kunhan tiesi, missä olimme. Kukaan ei koskaan määrännyt, millaisia leikkejä olisi pitänyt leikkiä. Juoksentelimme pihalla ja leikimme metsässä, kävimme uimassa tai luistelemassa ja pyöräilemässä milloin missäkin. Kuitenkin äiti oli aina kotona kyselemässä kuulumiset, kun tulimme koulusta. Elämä oli todella säännöllistä, joten esimerkiksi ruokailuajat olivat täsmälliset ja söimme aina yhdessä. Kavereita ja harrastuksia ei kauheasti ollut, mutta lomilla kaikki serkut pakkautuivat meille. Oli ihanaa, kun talossa saattoi olla yhdeksänkin lasta kerrallaan.
Me lapsiraukat jouduimme siivoamaan itse huoneemme ja pakkaamaat itse laukkumme, kun lähdimme kavereiden luo yökylään (niin ja sitten saattoi olla kassissa kaikki juhlamekot mutta ei alushousuja ja sukkia). Autoimme siivoamisessa ja pihatöissä. Jouduimme keräämään kiviä pelloilla, ajamaan nurmikkoa ja kitkemään kasvimaata. Lapsenahan se oli kamalaa, koska luulin, että vanhemmat ovat vain kauhean laiskoja, koska he eivät tehneet asioita meidän puolestamme. Ehkä tällä kaikella oli sittenkin jokin tarkoitus.
Aika varmasti kultaa muistot, mutta tiedän, että samanlaista sopivan huoletonta mutta kuitenkin turvallista maaseudun lapsuutta harva voi nykyään viettää. Jos joskus itse saan lapsia, tuskin pystyn tarjoamaan heille samanlaisia puitteita. Tuskin haluan jäädä kotiäidiksi. Tuskin minulla tulee olemaan yhtä paljon aikaa lapsilleni kuin omalla äidilläni oli, joten korvaan menetetyn ajan perhelomilla ja "laatuajalla" (ahdistavia automatkoja ympäri Suomea ahtaassa autossa, jossa ei ole ilmastointia). Korvaan sen kuskaamalla lapsiani harrastuksiin. Korvaan sen huolehtimalla aivan liikaa ja tekemällä heille kaiken valmiiksi. Kuskaan lapset aamulla johonkin kamalaan päiväkotiin, joka ei ole kotia nähnytkään ja jossa hoitajat unohtavat pukea sen kaulurin tai villahaalarin, ja siitä saan sitten syyn vetää herneen nenääni. Kaukana on ne ajat, kun pikkusiskoni unohti laittaa kouluaamuna sukat jalkaan. Eipä ole kuulemma niitä enää sen jälkeen unohtanut, ja tyttö on edelleen hengissä.
Luennoitsija kertoi, kuinka hänen poikansa halusi pienenä pukeutua joka päivä punaisiin sukkahousuihin ja poolopaitaan, koska punainen on kuulemma hyvä väri, tiukat vaatteet ovat käytännölliset ja sukkahousuissa ei tule sitä ongelmaa, että sukan ja kalsareiden lahkeen välille jää ihoa näkyviin. Hän ei kuulemma keskustellut poikansa kanssa pukeutumisesta sen enempää, vaan antoi hänen käyttää haluamiansa vaatteita. Muiden lasten vanhemmat ihmettelivät, miksi äiti antaa lapsensa pukeutua niin ja onko hän miettinyt, että se voi vaikuttaa lapsen seksuaali-identiteettiin. Varmasti luennoitsija manailee myöhemmin: "Niin siitä meidän Pekasta tuli sitten isona homo, kun annoin sen käyttää kolmevuotiaana punaisia sukkahousuja!"
Lasten kasvatuksessa on muutenkin jotain tosi pöljiä juttuja nykyään. Nykyvanhemmat ovat aivan äärimmäisen kotrolloivia. On varmaan ihan kauheaa, jos päiväkodissa ei ole muistettu pukea lapselle kauluria pihalle. Varmasti kuolema tulee. Muutenkin lasten oma aika on jäänyt minimiin, kun heidän ei anneta olla keskenään, vaan aikuisen on jatkuvasti valvottava heidän leikkejään ja muita touhuja. Lapset laitetaan päiväkodeissa asvalttipihalle leikkimään jollain hikisillä kiipeilytelineillä, eikä pihassa ole juuri muita virikkeitä. Onko ihme, että lapset eivät osaa leikkiä, jos heille ei anneta siihen edes kunnon mahdollisuutta? Muutenkin vanhemmat ovat aivan hysteerisiä lastensa turvallisuudesta, vaikka ei maailma ole sen vaarallisempi kuin ennenkään.
Siskoni on päiväkodissa töissä, ja hän kertoi, että siellä ohjaajat puuttuvat jatkuvasti lasten leikkeihin: "Nyt et tänään askartele, kun askartelit eilen jo monta tuntia!" Siis mitä väliä sillä on, jos lapsi haluaa askarrella 10 tuntia putkeen? En ole varhaiskasvatuksen ammattilainen, mutta minusta tuo menee jo yli. Tuleeko hänestä isona jotenkin yksinkertainen ja tyhmä aikuinen, kun ei ole saanut tarpeeksi monipuolisia virikkeitä lapsuudessa? Lasten annetaan kuitenkin riehua ja juosta ympäri taloa, minkä luulisi olevan hieman haitallisempaa. Niin no, paraneehan ne mustat silmakulmat ja mustelmat, mutta henkiset ruhjeet (sai askarrella liian pitkään!) pysyvät.
Väkisin sitä vertaa omaa lapsuuttaan kaupunkilaislasten elämään. Meillä vanhemmat olivat aina kotona. Aina ja joka päivä. Äiti ei kuitenkaan koskaan ollut vahtimassa, mitä me lapset teimme, kunhan tiesi, missä olimme. Kukaan ei koskaan määrännyt, millaisia leikkejä olisi pitänyt leikkiä. Juoksentelimme pihalla ja leikimme metsässä, kävimme uimassa tai luistelemassa ja pyöräilemässä milloin missäkin. Kuitenkin äiti oli aina kotona kyselemässä kuulumiset, kun tulimme koulusta. Elämä oli todella säännöllistä, joten esimerkiksi ruokailuajat olivat täsmälliset ja söimme aina yhdessä. Kavereita ja harrastuksia ei kauheasti ollut, mutta lomilla kaikki serkut pakkautuivat meille. Oli ihanaa, kun talossa saattoi olla yhdeksänkin lasta kerrallaan.
Me lapsiraukat jouduimme siivoamaan itse huoneemme ja pakkaamaat itse laukkumme, kun lähdimme kavereiden luo yökylään (niin ja sitten saattoi olla kassissa kaikki juhlamekot mutta ei alushousuja ja sukkia). Autoimme siivoamisessa ja pihatöissä. Jouduimme keräämään kiviä pelloilla, ajamaan nurmikkoa ja kitkemään kasvimaata. Lapsenahan se oli kamalaa, koska luulin, että vanhemmat ovat vain kauhean laiskoja, koska he eivät tehneet asioita meidän puolestamme. Ehkä tällä kaikella oli sittenkin jokin tarkoitus.
Aika varmasti kultaa muistot, mutta tiedän, että samanlaista sopivan huoletonta mutta kuitenkin turvallista maaseudun lapsuutta harva voi nykyään viettää. Jos joskus itse saan lapsia, tuskin pystyn tarjoamaan heille samanlaisia puitteita. Tuskin haluan jäädä kotiäidiksi. Tuskin minulla tulee olemaan yhtä paljon aikaa lapsilleni kuin omalla äidilläni oli, joten korvaan menetetyn ajan perhelomilla ja "laatuajalla" (ahdistavia automatkoja ympäri Suomea ahtaassa autossa, jossa ei ole ilmastointia). Korvaan sen kuskaamalla lapsiani harrastuksiin. Korvaan sen huolehtimalla aivan liikaa ja tekemällä heille kaiken valmiiksi. Kuskaan lapset aamulla johonkin kamalaan päiväkotiin, joka ei ole kotia nähnytkään ja jossa hoitajat unohtavat pukea sen kaulurin tai villahaalarin, ja siitä saan sitten syyn vetää herneen nenääni. Kaukana on ne ajat, kun pikkusiskoni unohti laittaa kouluaamuna sukat jalkaan. Eipä ole kuulemma niitä enää sen jälkeen unohtanut, ja tyttö on edelleen hengissä.
maanantai 3. lokakuuta 2011
Hot town summer in the city
Led Zeppelin -mania on alkanut irroittaa tahmaisiaan sormiaan minusta - onneksi, pakkohan sitä on ihmisen elääkin joskus. Viikonlopun vietto vanhempien luona auttoi, sillä siellä on muutakin tekemistä kuin istuskella tietokoneella ja kuunnella musiikkia. Niin ja oli ihanaa päästä saunaan pitkästä aikaa!
Viime kesän vietin Helsingissä aivan Kallion ytimessä keskellä viehkeitä betonikerrostaloja ja viihdyttäviä juoppoja. Kaupunkielämä oli mukavaa, mutta löysin kesän aikana itsestäni kadoksissa olleen maalaisjuntin. Huomasin, että kaipaan todellakin juuri eräitä perisuomalaisia asioita: luontoa, saunomista, rauhaa ja hiljaisuutta. Tuntui, että kesä meni ihan hukkaan, kun en päässyt mökin terassille juomaan kylmää siideriä saunan jälkeen, katselemaan peilityyntä järveä ja kuuntelemaan käen kukkumista. En oikeasti tiennyt kaipaavani maaseutua näin paljon ennen Helsingin kesää. Onhan se kiva ja vilkas kesäkaupunki ja viihdyin siellä erinomaisesti, mutta ovathan kaupungit oikeasti aika ankeita paikkoja kesällä.
Tässä 11 syytä, miksi maalla on kivempaa:
1. Auringonotto:
Aurinkoa joutuu ottamaan joko jossakin uimarannalla (esim. Hietsussa, no way!) tai puistossa (eli surkealla nurmikkopläntillä, jossa kasvaa muutama puu siellä täällä). Hyvällä säällä ihmisiä on aivan tuhottoman paljon, eikä omaa rauhaa tahdo saada. Pahimmillaan joutuu potkimaan pyyhkeiltään sekä pikkulapsia että äkäisiä kanadanhanhia (vai mitä ne ärsyttävät kakkakikkareita jälkeensä jättävät linnut nyt ovatkaan).
2. Luonnonrauha(ttomuus):
On ärsyttävää, että rauhaa ja hiljaisuutta löytääkseen on matkustettava ties millä kulkuneuvolla ja ties miten kauas. Ja vaikka luontoa löytyisi, kaikki muutkin ihmiset ovat tulleet sinne samaan paikkaan rauhoittumaan.
3. Rantasaunan puuttuminen:
Sauna ja järvi kuuluvat kesään kuin VR:n junaongelmat talveen, kevääseen, syksyyn ja kesään. Kaupungissa näitä ei ole, eikä tätä tarvetta tarvitse selitellä sitten yhtään.
4. Saasteet:
Kaupunkien ilmanlaatu on mitä on. Mikäs sen ihanmpaa, kuin hengitellä raikasta katupölyn kyllästämää ilmaa.
5. Helle:
Helle tuntuu kaupungissa tuhat kertaa pahemmalta kuin mökkilaiturilla.
6. Säästä nauttiminen:
Maalla/mökillä jne. voi astua ovesta ulos ruma Disney-yöpaita päällä ja istahtaa juomaan aamukahvia rappusille nauttien samalla linnunlaulusta, auringonpaisteesta ja lehmänpaskan tuoksusta. Kaupungissa pitää suunnitella ulosmeno etukäteen (minne menee ja millä, kenen kanssa, mitä muuta tarvitsee mukaan kuin avaimet, kännykkän, lompakon, aurinkovoiteen, vesipullon jne. ja lopulta asiasta tulee niin iso ruljanssi, että on helpompi jäädä kotiin), sillä eihän siellä voi tehdä samoin. Jos sattuu olemaan niin onnellinen, että asunnossa on parveke, siellä on kuitenkin noin 150 astetta lämmintä, joten seuraavan kerran sinne voi astua ehkä syyskuussa.
7. Juopot:
Kesällä juopot ja muut laitapuolenkulkijat heräävät talviuniltaan ja mönkivät kaduille ja kujille. Jos löytää mukavan paikan viettää aikaa, saa usein seurakseen myös juoppoja. Tämä ongelma oli käsinkosketeltava etenkin Kalliossa, joka on spurgujen luvattu kaupunki (lukekaa Pussikaljaromaani ja ymmärrätte, mitä tarkoitan).
8. Ulkonäkö:
Kaupungissa ei saa yksinäisyyttä kuin kotonaan ja ehkä juhannuksena. Kaupungilla on miljoonia ihmisiä, ja kaikki ovat trendikkäitä ja hyvin pukeutuneita. Itse ei oikein kehtaa mennä sekaan, ellei ole pynttäytynyt ja jättänyt kaksiraitaverkkareitaan kotiin. Jos maalla eksyy lähimpään kauppaan, on siellä taatusti ainakin yksi asiakas, joka on rumempi ja haisee pahemmalta.
9. Terassit:
Terasseilla istujilla näyttää olevan aina tosi kivaa, mutta kun itse menee sinne sekaan, ei se nyt niin kivaa sitten lopulta ole. Tyhjää pöytää on hyvällä ilmalla mahdotonta löytää, yleensä aurinko paistaa aina silmiin ja on ihan liian kuuma, juomat ovat kalliita ja viereisessä pöydässä istuu kuitenkin jotain rasittavia tyyppejä ja pahimmassa tapauksessa polttariporukka. Niin ja monesti musiikki on huonoa ja liikenteen melun takia on vaikea keskustella.
10. Polttariporukat:
Joko ne on aivan liian kovaäänisiä ja kännissä - siis sanalla sanoen rasittavia, tai sitten tulee kauhea myötähäpeä morsianta/sulhasta kohtaan, joka joutuu usein tekemään jotain noloa tai typerää.
11. Kengättömyys:
Joo, yritäpä kävellä kaupungissa paljain varpain. Ei kovin kivaa eikä fiksua.
Viime kesän vietin Helsingissä aivan Kallion ytimessä keskellä viehkeitä betonikerrostaloja ja viihdyttäviä juoppoja. Kaupunkielämä oli mukavaa, mutta löysin kesän aikana itsestäni kadoksissa olleen maalaisjuntin. Huomasin, että kaipaan todellakin juuri eräitä perisuomalaisia asioita: luontoa, saunomista, rauhaa ja hiljaisuutta. Tuntui, että kesä meni ihan hukkaan, kun en päässyt mökin terassille juomaan kylmää siideriä saunan jälkeen, katselemaan peilityyntä järveä ja kuuntelemaan käen kukkumista. En oikeasti tiennyt kaipaavani maaseutua näin paljon ennen Helsingin kesää. Onhan se kiva ja vilkas kesäkaupunki ja viihdyin siellä erinomaisesti, mutta ovathan kaupungit oikeasti aika ankeita paikkoja kesällä.
Tässä 11 syytä, miksi maalla on kivempaa:
1. Auringonotto:
Aurinkoa joutuu ottamaan joko jossakin uimarannalla (esim. Hietsussa, no way!) tai puistossa (eli surkealla nurmikkopläntillä, jossa kasvaa muutama puu siellä täällä). Hyvällä säällä ihmisiä on aivan tuhottoman paljon, eikä omaa rauhaa tahdo saada. Pahimmillaan joutuu potkimaan pyyhkeiltään sekä pikkulapsia että äkäisiä kanadanhanhia (vai mitä ne ärsyttävät kakkakikkareita jälkeensä jättävät linnut nyt ovatkaan).
2. Luonnonrauha(ttomuus):
On ärsyttävää, että rauhaa ja hiljaisuutta löytääkseen on matkustettava ties millä kulkuneuvolla ja ties miten kauas. Ja vaikka luontoa löytyisi, kaikki muutkin ihmiset ovat tulleet sinne samaan paikkaan rauhoittumaan.
3. Rantasaunan puuttuminen:
Sauna ja järvi kuuluvat kesään kuin VR:n junaongelmat talveen, kevääseen, syksyyn ja kesään. Kaupungissa näitä ei ole, eikä tätä tarvetta tarvitse selitellä sitten yhtään.
4. Saasteet:
Kaupunkien ilmanlaatu on mitä on. Mikäs sen ihanmpaa, kuin hengitellä raikasta katupölyn kyllästämää ilmaa.
5. Helle:
Helle tuntuu kaupungissa tuhat kertaa pahemmalta kuin mökkilaiturilla.
6. Säästä nauttiminen:
Maalla/mökillä jne. voi astua ovesta ulos ruma Disney-yöpaita päällä ja istahtaa juomaan aamukahvia rappusille nauttien samalla linnunlaulusta, auringonpaisteesta ja lehmänpaskan tuoksusta. Kaupungissa pitää suunnitella ulosmeno etukäteen (minne menee ja millä, kenen kanssa, mitä muuta tarvitsee mukaan kuin avaimet, kännykkän, lompakon, aurinkovoiteen, vesipullon jne. ja lopulta asiasta tulee niin iso ruljanssi, että on helpompi jäädä kotiin), sillä eihän siellä voi tehdä samoin. Jos sattuu olemaan niin onnellinen, että asunnossa on parveke, siellä on kuitenkin noin 150 astetta lämmintä, joten seuraavan kerran sinne voi astua ehkä syyskuussa.
7. Juopot:
Kesällä juopot ja muut laitapuolenkulkijat heräävät talviuniltaan ja mönkivät kaduille ja kujille. Jos löytää mukavan paikan viettää aikaa, saa usein seurakseen myös juoppoja. Tämä ongelma oli käsinkosketeltava etenkin Kalliossa, joka on spurgujen luvattu kaupunki (lukekaa Pussikaljaromaani ja ymmärrätte, mitä tarkoitan).
8. Ulkonäkö:
Kaupungissa ei saa yksinäisyyttä kuin kotonaan ja ehkä juhannuksena. Kaupungilla on miljoonia ihmisiä, ja kaikki ovat trendikkäitä ja hyvin pukeutuneita. Itse ei oikein kehtaa mennä sekaan, ellei ole pynttäytynyt ja jättänyt kaksiraitaverkkareitaan kotiin. Jos maalla eksyy lähimpään kauppaan, on siellä taatusti ainakin yksi asiakas, joka on rumempi ja haisee pahemmalta.
9. Terassit:
Terasseilla istujilla näyttää olevan aina tosi kivaa, mutta kun itse menee sinne sekaan, ei se nyt niin kivaa sitten lopulta ole. Tyhjää pöytää on hyvällä ilmalla mahdotonta löytää, yleensä aurinko paistaa aina silmiin ja on ihan liian kuuma, juomat ovat kalliita ja viereisessä pöydässä istuu kuitenkin jotain rasittavia tyyppejä ja pahimmassa tapauksessa polttariporukka. Niin ja monesti musiikki on huonoa ja liikenteen melun takia on vaikea keskustella.
10. Polttariporukat:
Joko ne on aivan liian kovaäänisiä ja kännissä - siis sanalla sanoen rasittavia, tai sitten tulee kauhea myötähäpeä morsianta/sulhasta kohtaan, joka joutuu usein tekemään jotain noloa tai typerää.
11. Kengättömyys:
Joo, yritäpä kävellä kaupungissa paljain varpain. Ei kovin kivaa eikä fiksua.
keskiviikko 28. syyskuuta 2011
Pakko saada kolmaskin pala kakkua
Meinasin kesän aikana kirjoittaa tänne monta kertaa, mutta kun yritin aloittaa, tajusin, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Tuolla onkin muutama aloitettu teksti, mutta jotenkin kirjoitus on vain tyssännyt siihen. Eipä kesän aikana minun päässä varmaan kovin montaa järkevää ajatusta käynytkään, kun aika meni töissä ja töitä vihatessa. Voi olla, että jatkan kirjoittelua, koska joudun kuitenkin keksimään tärkeämpää tekemistä kuin gradun teko.
Äsken eksyin selailemaan ihmisten lukupäiväkirja- ja kirjablogeja ja ihastuin kovasti - miksi en ole tajunnut tätä ihanaa maailmaa aiemmin? Netti on pullollaan mahtavia bloggaajia ja mahtavia tekstejä mahtavista kirjoista. Ahmin kirjoituksia niin, että iski lopulta ähky ja ahdistus - ja lopulta ärsytys. Miksi kaikki muut lukevat NIIIIN paljon kaikkia ihania kirjoja ja minä en? Miksi muut osaavat tehdä noin huippuja huomioita noista kaikista lukemistani kirjoista ja kaikenlisäksi kielellistää ajatuksensa nerokkaasti? Miksi MINÄ en tehnyt juuri tuota huomiota, kun luin juuri sitä kirjaa, vaikka asiahan oli ilmiselvä? Miksi muut jaksavat päivittää blogiaan päivästä toiseen sinnikkäästi? Niin ja edelleen: miksi muut tuntuvat lukevan kaikkia jännittäviä ja kutkuttavia kirjoja ja mistä he löytävät niitä?! Kyllä, pohjimmiltaan tämä on kateutta, mutta minkäs teet.
Lukupäiväkirjan pitäminen on muhinut mielessäni jo pitkään, mutta välillä tulee luettua niin vähän, että tuskin on mitään päivitettävää. Niin ja jos lukee samaa lempikirjaa tuhannetta kertaa unilääkkeeksi (kyse on siis rauhoittumisesta, ei siitä, että luen tylsää kirjaa nukahtaakseni), tuskinpa aiheesta on mitään sanottavaa. Toisaalta olisi mukava pitää kulttuuripäiväkirjaa, johon kirjoittelen senhetkisiä intohimoni kohteita liittyen musiikkiin, kirjoihin ja niin edelleen. Olen todella tuulella käyvä ihminen. En kuitenkaan jaksa keskittyä yhteen asiaan pitkäksi aikaa. Saatan menettää sydämeni jollekin asialle ja päiväni kuluvat vain tämän yhden asian parissa - en kykene oikeasti tekemään juuri muuta. Jos jumitun esimerkiksi lukemaan netistä Fingerpori-sarjakuvia, lopetan vasta sitten, kun kaikki, siis ihan kaikki, on luettu. Kaikenlisäksi en halua intoilla asioista vain yksin, vaan yritän tuputtaa rakkauden kohteitani myös muille. Ja mikään ei saa mieltäni niin matalaksi kuin se, että joku ei pidäkään tästä asiasta yhtä paljon kuin minä.
Luojalle kiitos internetistä, sillä sen avulla jopa tällainen informaatioimurikin saa tiedonhalunsa tyydytettyä. Wikipedia on ihana asia, ja tähän voi myös yhdistää esimerkiksi mahtavan youtuben, jonka avulla voi syventää tietämystään. Aiemmin kuvailemani maaninen vaihe voi lähteä aivan pienestä asiasta, aivan pienen pienestä tiedonjyvästä tai mieltä askarruttavasta asiasta, jonka takia on pakko mennä googleen tutkimaan aihetta lisää ("Olinhan minä oikeassa, kun muistelin, että piri tarkoittaa amfetamiinia!"). Wikipedian linkkiä klikatessa kaikki on vielä hyvin. Saatan lukea artikkelin ja jättää asian siihen. Joskus on pakko klikkailla linkkejä lisää "Aa, no mitäs tuo taas tarkoittaa" jne jne, kunnes välilehtiä auki toistakymmentä. En varmasti ole ainoa, jolle on käynyt niin, että wikipedia on imaissut mukaansa tuntikausiksi. Jossain vaiheessa pitää aukaista myös se youtube, koska sieltähän nyt löytyy kaikkea ja ihan mitä tahansa - niin hyvässä kuin pahassa. Luultavasti tässä vaiheessa peli on jo menetetty, ja mielenrauhani on mennyttä määrittelemättömäksi ajaksi. Ongelmani on se, etten ymmärrä sananlaskua "Ei makeaa mahan täydeltä". En osaa lopettaa, ja tämä koskee ihan kaikkea (esim. ruokaa - ja miksi edes lopettaa syömistä, kun ruoka on niin ihanaa). Miksi en osaa nauttia asioista pieninä annoksina silloin tällöin, vaan ahmin kauhalla sadan litran korvosta?
Tässä esimerkki viimeisimmästä intohimonkohteestani:
En enää muista, miten kaikki sai alkunsa, mutta eräänä iltana olin jostain syystä taas wikipediassa. Luultavasti etsin tietoa jostain bändistä ja eksyin lueskelemaan artikkeleita 60- ja 70-lukujen musiikista. Päädyin psykedeelisen rockin sivulle ja musiikkityyliä avatakseni avasin tietenkin sen ystäväni youtuben. Tapoihini kuuluu etsiä artikkelin kaikki yhtyeet, mennä näistä kertoviin artikkeleihin ja etsiä/kuunnella youtubesta bändin kuuluisimmat kappaleet, jos nämä eivät ole tuttuja ennestään. Niinpä, tässä touhussa menee ikuisuus. Ja niinpä, kenellä on aikaa ja kiinnostusta tehdä tätä. Vaan minulla kyllä riittää sinnikkyyttä tällaisissa asioissa. Jefferson Airplanen ja hippikulttuurin kautta siirryin Jimi Hendrixiin, Creamiin, Eric Claptoniin, The Yardbirdsiin ja monen mutkan kautta Led Zeppeliniin. Uusi mania-aalto oli valmis.
Tähän mennessä olen ehtinyt selata luultavasti jokaisen bändiin liittyvän nettisivun ja katsoa kaikki youtuben livevideot. Led Zeppelinia olen kyllä kuunnellut aiemminkin, mutta jostain syystä yhtäkkiä vain ymmärsin yhtyeen nerokkuuden. Bändin musiikkia kuunnellessa en voi kuin ihmetellä, miten lopulta niin harvat (siis harvoilla tarkoitan esimerkiksi omia tuttujani, Led Zeppelinhän on kuitenkin yksi maailman suosituimmista yhtyeistä) ovat tuntuneet löytäneen tämän ehkä universumin parhaimman yhtyeen, jossa on maailman taitavimmat muusikot ja joka on ollut niin suuri rock-musiikin suunnannäyttäjä. Ärsyttävää tässä on se, että tällä hetkellä suositut asiat (tai yhtyeet) eivät saa minua samanlaisen manian valtaan. Ehkä minä vain kaipaan sitä, että voin vain luoda turvalliset mielikuvani jo kuopatuista yhtyeistä, eikä minun tarvitse pilata niitä tosiasoilla (kuten että Led Zeppelinin jäsenet ovat ja olivat tavallisia ihmisiä ja varmaan aika ärsyttäviäkin kaikissa päihderiippuvuusongelmissaan). Led Zeppelininkin yllä on tietty historian luoma salaperäinen varjo, koska itse en pääse enää paikan päälle katsomaan Robert Plantin tukan heilutusta. Vanhat bändit ovat tietyllä tavalla mystisiä, sillä niitä fanitettiin ihan tosissaan. Nykyään on helppo päästä pinnalle, mutta on vaikeaa pysyä suosittuna vuosikymmeniä. Kuunnellaankohan Lady GaGaa enää vuonna 2050?
Luonteenlaatuani kuvaa jo varmasti tämä tekstimäärä. Kuukausiin en kirjoita yhtään mitään ja yhtäkkiä saan sellaisen kirjoitusripulin, ettei tahdo tulla loppua. Toivottavasti sama ilmiö tapahtuu myös graduni kanssa, jota alan tehdä ihan kohta. Niin sitten kun vain tämä Led Zeppelin -mania loppuu, eli ihan kohta varmaan.
Äsken eksyin selailemaan ihmisten lukupäiväkirja- ja kirjablogeja ja ihastuin kovasti - miksi en ole tajunnut tätä ihanaa maailmaa aiemmin? Netti on pullollaan mahtavia bloggaajia ja mahtavia tekstejä mahtavista kirjoista. Ahmin kirjoituksia niin, että iski lopulta ähky ja ahdistus - ja lopulta ärsytys. Miksi kaikki muut lukevat NIIIIN paljon kaikkia ihania kirjoja ja minä en? Miksi muut osaavat tehdä noin huippuja huomioita noista kaikista lukemistani kirjoista ja kaikenlisäksi kielellistää ajatuksensa nerokkaasti? Miksi MINÄ en tehnyt juuri tuota huomiota, kun luin juuri sitä kirjaa, vaikka asiahan oli ilmiselvä? Miksi muut jaksavat päivittää blogiaan päivästä toiseen sinnikkäästi? Niin ja edelleen: miksi muut tuntuvat lukevan kaikkia jännittäviä ja kutkuttavia kirjoja ja mistä he löytävät niitä?! Kyllä, pohjimmiltaan tämä on kateutta, mutta minkäs teet.
Lukupäiväkirjan pitäminen on muhinut mielessäni jo pitkään, mutta välillä tulee luettua niin vähän, että tuskin on mitään päivitettävää. Niin ja jos lukee samaa lempikirjaa tuhannetta kertaa unilääkkeeksi (kyse on siis rauhoittumisesta, ei siitä, että luen tylsää kirjaa nukahtaakseni), tuskinpa aiheesta on mitään sanottavaa. Toisaalta olisi mukava pitää kulttuuripäiväkirjaa, johon kirjoittelen senhetkisiä intohimoni kohteita liittyen musiikkiin, kirjoihin ja niin edelleen. Olen todella tuulella käyvä ihminen. En kuitenkaan jaksa keskittyä yhteen asiaan pitkäksi aikaa. Saatan menettää sydämeni jollekin asialle ja päiväni kuluvat vain tämän yhden asian parissa - en kykene oikeasti tekemään juuri muuta. Jos jumitun esimerkiksi lukemaan netistä Fingerpori-sarjakuvia, lopetan vasta sitten, kun kaikki, siis ihan kaikki, on luettu. Kaikenlisäksi en halua intoilla asioista vain yksin, vaan yritän tuputtaa rakkauden kohteitani myös muille. Ja mikään ei saa mieltäni niin matalaksi kuin se, että joku ei pidäkään tästä asiasta yhtä paljon kuin minä.
Luojalle kiitos internetistä, sillä sen avulla jopa tällainen informaatioimurikin saa tiedonhalunsa tyydytettyä. Wikipedia on ihana asia, ja tähän voi myös yhdistää esimerkiksi mahtavan youtuben, jonka avulla voi syventää tietämystään. Aiemmin kuvailemani maaninen vaihe voi lähteä aivan pienestä asiasta, aivan pienen pienestä tiedonjyvästä tai mieltä askarruttavasta asiasta, jonka takia on pakko mennä googleen tutkimaan aihetta lisää ("Olinhan minä oikeassa, kun muistelin, että piri tarkoittaa amfetamiinia!"). Wikipedian linkkiä klikatessa kaikki on vielä hyvin. Saatan lukea artikkelin ja jättää asian siihen. Joskus on pakko klikkailla linkkejä lisää "Aa, no mitäs tuo taas tarkoittaa" jne jne, kunnes välilehtiä auki toistakymmentä. En varmasti ole ainoa, jolle on käynyt niin, että wikipedia on imaissut mukaansa tuntikausiksi. Jossain vaiheessa pitää aukaista myös se youtube, koska sieltähän nyt löytyy kaikkea ja ihan mitä tahansa - niin hyvässä kuin pahassa. Luultavasti tässä vaiheessa peli on jo menetetty, ja mielenrauhani on mennyttä määrittelemättömäksi ajaksi. Ongelmani on se, etten ymmärrä sananlaskua "Ei makeaa mahan täydeltä". En osaa lopettaa, ja tämä koskee ihan kaikkea (esim. ruokaa - ja miksi edes lopettaa syömistä, kun ruoka on niin ihanaa). Miksi en osaa nauttia asioista pieninä annoksina silloin tällöin, vaan ahmin kauhalla sadan litran korvosta?
Tässä esimerkki viimeisimmästä intohimonkohteestani:
En enää muista, miten kaikki sai alkunsa, mutta eräänä iltana olin jostain syystä taas wikipediassa. Luultavasti etsin tietoa jostain bändistä ja eksyin lueskelemaan artikkeleita 60- ja 70-lukujen musiikista. Päädyin psykedeelisen rockin sivulle ja musiikkityyliä avatakseni avasin tietenkin sen ystäväni youtuben. Tapoihini kuuluu etsiä artikkelin kaikki yhtyeet, mennä näistä kertoviin artikkeleihin ja etsiä/kuunnella youtubesta bändin kuuluisimmat kappaleet, jos nämä eivät ole tuttuja ennestään. Niinpä, tässä touhussa menee ikuisuus. Ja niinpä, kenellä on aikaa ja kiinnostusta tehdä tätä. Vaan minulla kyllä riittää sinnikkyyttä tällaisissa asioissa. Jefferson Airplanen ja hippikulttuurin kautta siirryin Jimi Hendrixiin, Creamiin, Eric Claptoniin, The Yardbirdsiin ja monen mutkan kautta Led Zeppeliniin. Uusi mania-aalto oli valmis.
Tähän mennessä olen ehtinyt selata luultavasti jokaisen bändiin liittyvän nettisivun ja katsoa kaikki youtuben livevideot. Led Zeppelinia olen kyllä kuunnellut aiemminkin, mutta jostain syystä yhtäkkiä vain ymmärsin yhtyeen nerokkuuden. Bändin musiikkia kuunnellessa en voi kuin ihmetellä, miten lopulta niin harvat (siis harvoilla tarkoitan esimerkiksi omia tuttujani, Led Zeppelinhän on kuitenkin yksi maailman suosituimmista yhtyeistä) ovat tuntuneet löytäneen tämän ehkä universumin parhaimman yhtyeen, jossa on maailman taitavimmat muusikot ja joka on ollut niin suuri rock-musiikin suunnannäyttäjä. Ärsyttävää tässä on se, että tällä hetkellä suositut asiat (tai yhtyeet) eivät saa minua samanlaisen manian valtaan. Ehkä minä vain kaipaan sitä, että voin vain luoda turvalliset mielikuvani jo kuopatuista yhtyeistä, eikä minun tarvitse pilata niitä tosiasoilla (kuten että Led Zeppelinin jäsenet ovat ja olivat tavallisia ihmisiä ja varmaan aika ärsyttäviäkin kaikissa päihderiippuvuusongelmissaan). Led Zeppelininkin yllä on tietty historian luoma salaperäinen varjo, koska itse en pääse enää paikan päälle katsomaan Robert Plantin tukan heilutusta. Vanhat bändit ovat tietyllä tavalla mystisiä, sillä niitä fanitettiin ihan tosissaan. Nykyään on helppo päästä pinnalle, mutta on vaikeaa pysyä suosittuna vuosikymmeniä. Kuunnellaankohan Lady GaGaa enää vuonna 2050?
Luonteenlaatuani kuvaa jo varmasti tämä tekstimäärä. Kuukausiin en kirjoita yhtään mitään ja yhtäkkiä saan sellaisen kirjoitusripulin, ettei tahdo tulla loppua. Toivottavasti sama ilmiö tapahtuu myös graduni kanssa, jota alan tehdä ihan kohta. Niin sitten kun vain tämä Led Zeppelin -mania loppuu, eli ihan kohta varmaan.
sunnuntai 16. tammikuuta 2011
Komediaa
Tänään on (epä)virallinen blogipäivä eli sunnuntai, joten pitäähän tänne käydä avautumassa. Ensimmäinen lomanjälkeinen viikko Jyväskylässä on ohi. Kalenteri on jo ihan täynnä menoja ja luentoja, tapaamisia, tänne-kurssille-menen-jos-jaksan-merkintöjä ja paljon suttua ja yliviivattuja luentoja. Voi, kun oppisin tekemään merkinnät lyijykynällä... New Yorkin matka näkyy olevan kaikista huonoimpaan aikaan, ja jotkut ääliöt olivat vielä päättäneet, että sen reissun aikana on jotkut hölmöt monikulttuurisuus-teemapäivät Norssilla. Enpä syksyllä matkaa varatessani tuollaistakaan huomannut, kun tieto ei ollut Korpissa. Reissuun olen kyllä menossa, vaikka mikä tulisi.
Perjantaina kävin pyörimässä (melkein rahattomana) kaupungilla ja tyhmyyksissäni eksyin Suomalaiseen kirjakauppaan - ihan vain katselemaan, en missään nimessä ostamaan mitään. Siellä oli alennusmyynnit menossa ja löysin Tuulen viemää -"pokkarin" (joka on tiiliskiveä paksumpi) viidellä eurolla ja New Yorkin matkaopaskirjan vain kahdeksalla eurolla! Mitä mielettömiä tarjouksia! Pakko oli ostaa, koska Tuulen viemää on klassikko ja matkaoppaat ovat yleensä älyttömän kalliita. Eikä minusta kirjojen ostaminen ole koskaan tyhmää tuhlausta, vaan se on vain hyvä sijoitus tulevaisuutta varten. Toisin kuin vaatteet, kirjat eivät mene koskaan liian pieneksi tai pois muodista! Minun pitää varmaankin käydä vielä pokkariostoksilla ennen reissua, koska muuten 8 tuntia lentokoneessa tulee olemaan täyttä tuskaa.
Viikonloppu meni Jyväskylässä oleillessa. Isällä olisi ollut synttärit, ja harmitti vähän, kun en päässyt sinne (jäin ilman kakkua). Arvaatteko muuten, mitä isä, 61-vuotias maanviljelijä, sai lahjaksi? En olisi minäkään tätä heti uskonut, kun asiasta minulle kerrottiin, mutta isä oli toivonut rikkaimuria. Siis isä, joka ei tee koskaan kotitöitä ja jonka olen nähnyt imuroivan kolmesti (siis kotona sisällä, auton tms. imurointi on asia erikseen). Vanha koirakin voi nähtävästi oppia uusia temppuja. Lauantaina kävin kämppikseni kanssa kuuntelemassa - ja katsomassakin - stand upia Ilokivessä. Kaikki muut esiintyjät olivat minulle aivan uusia paitsi Pekka Jalava, jonka olen nähnyt aiemmin. Varsinkin Pirjo Heikkilä oli minulle uusi tuttavuus ja positiivinen yllätys!
Muutenkin olen viihdyttänyt itseäni koko viikon ajan huumorilla, kun olen katsonut YouTubesta Whose line is it anyway? -sarjaa, jossa on sama formaatti kuin ohjelmassa Vedetään hatusta. WLIIA on niin hillittömän hauska, että olen nauranut kippurassa. Sarjan näyttelijöillä on vuosien kokemus improvisaatiosta, joten jäätymisiä tapahtuu harvoin, naurukohtauksia sitäkin enemmän. Mieletöntä, miten ihminen voi keksiä päästään niin paljon soopaa! Suosikkini leikeistä on "action replay", jossa kaksi näyttelijää näyttelee jonkun kohtauksen (kuten: Wayne on vihainen Chipille, joka on päästänyt karkuun myrkyllisen lemmikkikäärmeen). Toiset kaksi näyttelijää seuraavat kohtausta kuulokkeet korvillaan, joten he eivät kuule vuorosanoja, mutta näkevät liikkeet. Sen jälkeen heidän pitää näytellä kohtaus samoilla liikkeillä ja keksiä itse vuorosanat. Ihan parasta on, kun tummaihoinen Wayne tekee akrobaattitemppuja ja seuraavien näyttelijöiden pitää tehdä sama perässä ja samalla miettiä, mikä ihme oli sketsin alkuperäinen idea.
Muutama lukija on ollut huolestunut blogini kieliasun suhteen. Täällä on kuulemma ollut kirjoitusvirheitä, mistä olen hyvin pahoillani. Tarkennukseksi haluan sanoa, etten yritä kirjoittaa kirjakielellä, jos en ole sillä tuulella. Enkä lue tekstiä enää yleensä uudestaan läpi, joten täällä on taatusti virhe poikineen. Kyse ei siis ole siitä, että alkaisin unohtaa kielioppisäännöt.
Perjantaina kävin pyörimässä (melkein rahattomana) kaupungilla ja tyhmyyksissäni eksyin Suomalaiseen kirjakauppaan - ihan vain katselemaan, en missään nimessä ostamaan mitään. Siellä oli alennusmyynnit menossa ja löysin Tuulen viemää -"pokkarin" (joka on tiiliskiveä paksumpi) viidellä eurolla ja New Yorkin matkaopaskirjan vain kahdeksalla eurolla! Mitä mielettömiä tarjouksia! Pakko oli ostaa, koska Tuulen viemää on klassikko ja matkaoppaat ovat yleensä älyttömän kalliita. Eikä minusta kirjojen ostaminen ole koskaan tyhmää tuhlausta, vaan se on vain hyvä sijoitus tulevaisuutta varten. Toisin kuin vaatteet, kirjat eivät mene koskaan liian pieneksi tai pois muodista! Minun pitää varmaankin käydä vielä pokkariostoksilla ennen reissua, koska muuten 8 tuntia lentokoneessa tulee olemaan täyttä tuskaa.
Viikonloppu meni Jyväskylässä oleillessa. Isällä olisi ollut synttärit, ja harmitti vähän, kun en päässyt sinne (jäin ilman kakkua). Arvaatteko muuten, mitä isä, 61-vuotias maanviljelijä, sai lahjaksi? En olisi minäkään tätä heti uskonut, kun asiasta minulle kerrottiin, mutta isä oli toivonut rikkaimuria. Siis isä, joka ei tee koskaan kotitöitä ja jonka olen nähnyt imuroivan kolmesti (siis kotona sisällä, auton tms. imurointi on asia erikseen). Vanha koirakin voi nähtävästi oppia uusia temppuja. Lauantaina kävin kämppikseni kanssa kuuntelemassa - ja katsomassakin - stand upia Ilokivessä. Kaikki muut esiintyjät olivat minulle aivan uusia paitsi Pekka Jalava, jonka olen nähnyt aiemmin. Varsinkin Pirjo Heikkilä oli minulle uusi tuttavuus ja positiivinen yllätys!
Muutenkin olen viihdyttänyt itseäni koko viikon ajan huumorilla, kun olen katsonut YouTubesta Whose line is it anyway? -sarjaa, jossa on sama formaatti kuin ohjelmassa Vedetään hatusta. WLIIA on niin hillittömän hauska, että olen nauranut kippurassa. Sarjan näyttelijöillä on vuosien kokemus improvisaatiosta, joten jäätymisiä tapahtuu harvoin, naurukohtauksia sitäkin enemmän. Mieletöntä, miten ihminen voi keksiä päästään niin paljon soopaa! Suosikkini leikeistä on "action replay", jossa kaksi näyttelijää näyttelee jonkun kohtauksen (kuten: Wayne on vihainen Chipille, joka on päästänyt karkuun myrkyllisen lemmikkikäärmeen). Toiset kaksi näyttelijää seuraavat kohtausta kuulokkeet korvillaan, joten he eivät kuule vuorosanoja, mutta näkevät liikkeet. Sen jälkeen heidän pitää näytellä kohtaus samoilla liikkeillä ja keksiä itse vuorosanat. Ihan parasta on, kun tummaihoinen Wayne tekee akrobaattitemppuja ja seuraavien näyttelijöiden pitää tehdä sama perässä ja samalla miettiä, mikä ihme oli sketsin alkuperäinen idea.
Muutama lukija on ollut huolestunut blogini kieliasun suhteen. Täällä on kuulemma ollut kirjoitusvirheitä, mistä olen hyvin pahoillani. Tarkennukseksi haluan sanoa, etten yritä kirjoittaa kirjakielellä, jos en ole sillä tuulella. Enkä lue tekstiä enää yleensä uudestaan läpi, joten täällä on taatusti virhe poikineen. Kyse ei siis ole siitä, että alkaisin unohtaa kielioppisäännöt.
sunnuntai 2. tammikuuta 2011
Hyvä paha Facebook
Facebook on lähes jatkuvasti uutisissa ja hyvin harvoin uutiset on mitenkään positiivisia. Netissä kalastellaan salasanoja, virukset leviää ja profiilin poistaminen tuntuu olevan lähes mahdotonta tai ainakin vaatii jotain kvanttifysiikkaa. Mitään epämääräisiä linkkejä ei kannata klikkailla ja profiilista kannattaa tehdä niin salainen kuin mahdollista. Jos jotain ikävää sattuu, voi vain syyttää itseään, sillä mitäs meni rekisteröitymään tähän internetmaailman pohjattomaan helvettiin, josta ei omia tietojaan ja kuviaan saa poistettua koskaan. Facebookin rasittavimpiin puoliin kuuluu joidenkin ihmisten tyhjäpäiset tilapäivitykset (onneksi ihmiset saa helposti piilotettua ja ongelma on ratkaistu). Maalaisjärjen käyttö on myös netissä sallittua, ja sen avulla voi välttää monta ikävää tilannetta.
Ko. sivuston haukkuminen tuntuu olevan muodissa, ja kaikki kovat jätkät uhkailevat jatkuvasti poistuvansa sieltä "ihan kohta". Minä en todellakaan vihaa Facebookia tai muitakaan sähköisiä yhteydenpitovälineitä. Naamakirjan plussia on tähän asti ollut enemmän kuin miinuksia, joten sinnikkäästi vielä roikun siellä ja päivitän profiiliani. Parasta on tietenkin se, että voi olla yhteydessä vaikka maapallon toiselle puolelle. Chatin lisäksi voi selata kavereiden kuvia ja tilapäivityksiä, joten jos kaverit muistavat säännöllisesti kirjoittaa sinne, että ovat käyneet kaupassa, tehneet ruokaa, nukkuneet ja käyneet kakalla, on helppo kysyä kuulumisia, kun ei tarvitse käydä läpi noita kaikkia, vaan voi mennä suoraan asiaan: "Ai sä olit käynyt Tampereella, mitäs sä siellä?" Ja omia kuulumisiaankaan ei tarvitse käydä niin tarkasti läpi, koska yleinen kommentti kaikkeen on "Joo, tiiän, luin Facebookista". Lomakuvat kannattaa jakaa netissä, niin ei sitten tarvitse mennä käymään kaverin luona ja selata niitä kuvia koneelta. Uudet tuttavuudet voi heti käydä etsimässä Facebookista, mutta harmaita hiuksia aiheuttavat ne pönttöpäät, joiden profiilissa ei ole muuta kuin hyvin epäselvä ja pieni valokuva eikä mitään muita tietoja kuin kaupunki tai, mikä pahinta, koko profiilia ei löydy missään haussa. Jokaisessa meissä asuu pieni tirkistelijä.
Facebookissa on paljon hyvää ja olen huomannut sen jopa lisänneen sosiaalisia kontakteja. Kavereita se ei ehkä ole lisännyt, mutta eihän kukaan muutenkaan oikeasti pysty olemaan ystävä tuhannen ihmisen kanssa. Facebookissa on eräs ilmiö, joka ärsyttää minua aivan suunnattomasti. Nykyään juuri kukaan ei esimerkiksi syntymäpäivänä viitsi enää onnitella tekstarilla tai saati postikortilla, koska sinne seinälle pystyy niin kätevästi kirjoittamaan. Jos on tuntenut toisen lapsuudesta asti tai on yhteydessä lähes joka päivä, on suunnattoman epäkohteliasta kirjoittaa vain seinälle onnittelut. On ihme, jos ei edes kännykkää vaivaudu kaivamaan esille ja soittaamaan tai laittamaan viestiä. En nyt tarkoita, että kaikia niitä satoja Facebook-kavereita pitäisi muistaa joka joulu ja uusi vuosi ja juhannus jne. kortilla, mutta onko niin vaikeaa hyville kavereille laittaa edes se tekstiviesti? Se ei vaadi juuri mitään eikä nykyään enää maksakaan kuin muutaman hassun sentin. Se tuntuu hassulta, mutta kyllä se tekstiviestikin lämmittää mieltä ihan eri tavalla kuin se onnittelu Facebookin seinällä (tai kirjoittakaa nyt hyvät ihmiset edes sinne inboxiin, jos ette muuta osaa). Ei toisten muistaminen ja huomioonottaminen niin hankalaa ole. Sosiaalisten medioiden takia ihmiset laiskistuvat, kun yhteydenpito on niin helppoa - se on jopa liian helppoa. Monet eivät enää viitsi nähdä vaivaa yhteydenpidon takia. Olisipa joskus ihanaa sanaa ihan oikea kirje, siis sellainen, joka tulee sillä etanapostilla ja on kirjoitettu ihan oikealle kirjepaperille... Tai vielä ihanampaa olisi saada joskus vieraita kylään ilman, että asiasta on sovittu viikkoja etukäteen.
Tämä minun valitus kuulostaa kauhean tekopyhältä, sillä enhän ole itse sen parempi ihminen kuin muutkaan. Samalla tavalla minäkin kirjoitan Naamakirjan seinälle onnittelut ja hyvillä mielin kuittaan taas sen pakollisen homman, joka nyt vaan on tehtävä (ja näitä "velvollisuuksia" tulee jatkuvasti enemmän, kun Facebook-kavereiden määrä kasvaa). Varsinkin minulla yhteydenpito unohtuu todella herkästi, vaikka en sitä haluaisi. Ehkä tässä on tarkoitukseni herätellä muita ja etenkin itseäni näkemään edes hieman vaivaa ystävien takia. Ei se niin vaikeaa ole.
Ko. sivuston haukkuminen tuntuu olevan muodissa, ja kaikki kovat jätkät uhkailevat jatkuvasti poistuvansa sieltä "ihan kohta". Minä en todellakaan vihaa Facebookia tai muitakaan sähköisiä yhteydenpitovälineitä. Naamakirjan plussia on tähän asti ollut enemmän kuin miinuksia, joten sinnikkäästi vielä roikun siellä ja päivitän profiiliani. Parasta on tietenkin se, että voi olla yhteydessä vaikka maapallon toiselle puolelle. Chatin lisäksi voi selata kavereiden kuvia ja tilapäivityksiä, joten jos kaverit muistavat säännöllisesti kirjoittaa sinne, että ovat käyneet kaupassa, tehneet ruokaa, nukkuneet ja käyneet kakalla, on helppo kysyä kuulumisia, kun ei tarvitse käydä läpi noita kaikkia, vaan voi mennä suoraan asiaan: "Ai sä olit käynyt Tampereella, mitäs sä siellä?" Ja omia kuulumisiaankaan ei tarvitse käydä niin tarkasti läpi, koska yleinen kommentti kaikkeen on "Joo, tiiän, luin Facebookista". Lomakuvat kannattaa jakaa netissä, niin ei sitten tarvitse mennä käymään kaverin luona ja selata niitä kuvia koneelta. Uudet tuttavuudet voi heti käydä etsimässä Facebookista, mutta harmaita hiuksia aiheuttavat ne pönttöpäät, joiden profiilissa ei ole muuta kuin hyvin epäselvä ja pieni valokuva eikä mitään muita tietoja kuin kaupunki tai, mikä pahinta, koko profiilia ei löydy missään haussa. Jokaisessa meissä asuu pieni tirkistelijä.
Facebookissa on paljon hyvää ja olen huomannut sen jopa lisänneen sosiaalisia kontakteja. Kavereita se ei ehkä ole lisännyt, mutta eihän kukaan muutenkaan oikeasti pysty olemaan ystävä tuhannen ihmisen kanssa. Facebookissa on eräs ilmiö, joka ärsyttää minua aivan suunnattomasti. Nykyään juuri kukaan ei esimerkiksi syntymäpäivänä viitsi enää onnitella tekstarilla tai saati postikortilla, koska sinne seinälle pystyy niin kätevästi kirjoittamaan. Jos on tuntenut toisen lapsuudesta asti tai on yhteydessä lähes joka päivä, on suunnattoman epäkohteliasta kirjoittaa vain seinälle onnittelut. On ihme, jos ei edes kännykkää vaivaudu kaivamaan esille ja soittaamaan tai laittamaan viestiä. En nyt tarkoita, että kaikia niitä satoja Facebook-kavereita pitäisi muistaa joka joulu ja uusi vuosi ja juhannus jne. kortilla, mutta onko niin vaikeaa hyville kavereille laittaa edes se tekstiviesti? Se ei vaadi juuri mitään eikä nykyään enää maksakaan kuin muutaman hassun sentin. Se tuntuu hassulta, mutta kyllä se tekstiviestikin lämmittää mieltä ihan eri tavalla kuin se onnittelu Facebookin seinällä (tai kirjoittakaa nyt hyvät ihmiset edes sinne inboxiin, jos ette muuta osaa). Ei toisten muistaminen ja huomioonottaminen niin hankalaa ole. Sosiaalisten medioiden takia ihmiset laiskistuvat, kun yhteydenpito on niin helppoa - se on jopa liian helppoa. Monet eivät enää viitsi nähdä vaivaa yhteydenpidon takia. Olisipa joskus ihanaa sanaa ihan oikea kirje, siis sellainen, joka tulee sillä etanapostilla ja on kirjoitettu ihan oikealle kirjepaperille... Tai vielä ihanampaa olisi saada joskus vieraita kylään ilman, että asiasta on sovittu viikkoja etukäteen.
Tämä minun valitus kuulostaa kauhean tekopyhältä, sillä enhän ole itse sen parempi ihminen kuin muutkaan. Samalla tavalla minäkin kirjoitan Naamakirjan seinälle onnittelut ja hyvillä mielin kuittaan taas sen pakollisen homman, joka nyt vaan on tehtävä (ja näitä "velvollisuuksia" tulee jatkuvasti enemmän, kun Facebook-kavereiden määrä kasvaa). Varsinkin minulla yhteydenpito unohtuu todella herkästi, vaikka en sitä haluaisi. Ehkä tässä on tarkoitukseni herätellä muita ja etenkin itseäni näkemään edes hieman vaivaa ystävien takia. Ei se niin vaikeaa ole.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)