Hihhih

Kävin eilen pitkästä aikaa ihan pääkirjastolla asti. Kun asuin keskustassa, kävin harva se päivä haahuilemassa siellä. En tiedä mitään parempaa, kuin kävellä päämäärättömästi hyllyjen välissä ja tutkia kirjoja. Olen monta kertaa miettinyt, että voisin jäädä asumaan kirjastoon. En muuttaisi sieltä pois ennen kuin olisin lukenut kaikki kirjat!

Tällä kertaa kävin lukemassa Kielikellon ja Tiede-lehden. Varmaan nuo molemmat voisi lukea kampuksellakin, mutta jotenkin yliopiston kirjastolta puuttuu se pääkirjaston tunnelma. Ja siellä on paljon rumempi sisustuskin. Etsin kirjaa nimeltä Kaksi huonetta ja heittiö - suomenoppijoiden sutkauksia (Ulla Koukkari-Anttonen & Terhi Riitijoki), mutta joku ryökäle oli jo lainannut sen. Palauta se välittömästi, että minäkin saan lukea sen!! Hyppysiini tarttui kuitenkin Roope Lipastin teos Menittekö te bussilla naimisiin... ja muita lasten tärkeitä kysymyksiä. Hihittelin sille ääneen koko eilisillan.

- Minkä värinen on j? - Aksel, 3.

- Paljonko on ruotsalainen å plus yksi? - Henrik, 3.

- Miten hevoset osaa ajaa pyörällä? - Viivi, 3.

- Miksi linnut ei voi pitää hametta? - Lauri, 3.

- Kuoleeko roskakuskit? - Riku, 3.

- Äiti, onko isi kehittyneempi versio sinusta? - Kalle, 3.

- Mikä on pienen keskikohta? - Aksel, 4.

- Leikkikö Darth Vader pienenä Darth Vaderia? - Aksel, 3.

- Mitä on seksi? - Aleksi, 3, ja jatkokysymys: Mistä tehdään puu?

Tuossapa pohdittavaa teille kaikille. Ja lisäähän löytyy em. kirjasta.

Maailmanloppua odotellessa

Muistin just, että pitäähän minun tännekin tarinoida. Viime kerrasta onkin vierähtänyt jo reilusti aikaa. Eipä minun elämässä mitään kovin erikoista ole ehtinyt tapahtua. Eräänä päivänä tulin jo kirjoittelemaan päiväkirjaani mutta luovutin, koska ei vain ollutkaan mitään asiaa. Huomasin, että mitä pitempään on kirjoittamatta tänne, sitä suuremmaksi nousee kynnys päivittää blogia.

Noh, nyt mieliala on ainakin parempi kuin 8. helmikuuta, vaikka sunnuntait onkin hieman masentavia päiviä. Kämppis puhui juuri tänä aamuna siitä, miten sunnuntait on sinkuille kaikkein inhottavimpia päiviä viikossa. Tämä päivähän pitäisi kuluttaa oman kullan kanssa sängyssä löhöillen. Päivemmällä voi käydä reippailemassa pihalla muiden parien kanssa, ja illalla katsotaan yhdessä sunnuntai-illan elokuva.

Sinkku taas viettää sunnuntainsa yksin ja miettii, että vapaapäivä pitäisi kuluttaa jotenkin tehokkaasti tekemällä esimerkiksi rästiin jääneitä opiskelutöitä. Suhteessa olevanhan ei tarvitse välttämättä saada sunnuntaina tehtyä mitään, sillä hän voi viettää laatuaikaa seurustelukumppaninsa kanssa, mihin taas ei ole aikaa viikolla. Onneksi itse asun kommuunissa, joten minun ei tarvitse nököttää yksin jossain yksiössä ja miettiä "kun pitäisi tehdä jotain tarpeellista, mutta ei huvita" ja "nyyh, minulla ei ole ystäviä ja koko maailma on minut hyvännyt". Minulla on täällä enemmän tai vähemmän ahdistuneita seuralaisia. :)

Aamupäivä menikin siihen, että paransimme maailmaa kämppisten kanssa aamupalapöydässä: eli pitkiä analysointeja toistemme elämäntilanteista. Se on aina terapeuttista, suosittelen! Nyt tulin analysoimaan elämääni tietokoneelle, joka hurisee kuin villiintynyt ompelukone. Juu-u, se on jotenkin rikki. Hätäpuhelu pienelle intialaiselle miehelle helpotti hieman, sillä hän sanoi, ettei pitäisi olla mitään suurta hätää. Varmuuden vuoksi otin koulujutut talteen muistitikulle, vaikka kone toimiikin muuten aivan normaalisti inhottavaa ääntä lukuunottamatta. Eli maailmanloppua odotellessa... Olen nimittäin aivan hukassa, jos tämä rakkine lopettaa toimintansa.

Viime viikonlopun vietin vanhempien luona maalla tekemättä mitään järkevää. Sehän nyt kuuluukin asiaan. Tänä viikonloppuna jäin tänne, sillä sain vieraan. Oli mukavaa käydä pitkästä aikaa Old brick´s innissä syömässä, sieltä saa tosi hyvää ruokaa. Lauantaina piti herätä jo seitsemältä katsomaan Suomi-Saksa peliä. Aika sairasta, tiedän. Onneksi Suomi voitti. Pelin jälkeen pystyikin sitten menemään takaisin sänkyyn, ja "aamupala" tuli syötyä vasta puoli kolmelta iltapäivällä. Joskus on kiva vain olla tekemättä yhtään mitään. Tänäänkin olen toisaalta ollut tekemättä mitään, mutta nyt minulla on sen takia huono omatunto. Sehän kuuluukin asiaan, koska nyt on sunnuntai.

Hah, huomasin juuri, etten ollut muistanut koko riivatun koneeni hurinaa moneen minuuttiin, kun laitoin musiikin soimaan. Niinhän tehdään silloinkin, kun auto pitää omituista ääntä. Radio vaan täysille.

Ja kyllä, minä yritän kirjoitella tänne jatkossa useammin kuin kerran kahdessa viikossa.

Niin sanottu ei-niin-ihana elämäni

Elämä on ihanaa pusi pusi nami nami -fiilis tyssäsi yhtäkkiä eilen sunnuntaiaamupäivällä noin kello kahdentoista aikaan. Jostain oudosta syystä olen ollut monta viikkoa jatkuvasti hyvällä tuulella. Pitkästä aikaa olen oikeasti ollut onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Noh, enpä ole enää. Eilen herätessä olin vielä melko neutraalilla tuulella, mutta ahdistus- ja v**utuskäyrä alkoivat hälyttävästi kohota päivän aikana - ja täysin ilman syytä! Iltapäivällä tuntui jo, ettei maailmassa ole mitään hyvää, ja että olen aivan turhaan syntynyt tänne tallustamaan. Edes Kumman kaa -marathon ei parantanut oloani. Luultavasti tämä tunne on ohimenevä, mutta nyt ei kyllä millään jaksaisi olla pirteä. Huoleton asenne opiskelujuttuja kohtaankin katosi aivan yks kaks, ja nyt tuntuu, etten ehdi millään suorittaa kursseja ja saada kandia valmiiksi. Siis oikeasti. Miten voikin yhtäkkiä mieliala muuttua näin dramaattisesti?

Aloin tuossa miettiä, voisiko liika nauraminen laskea mielialaa. Optimistinen sananlaskukinhan sanoo "Itku pitkästä ilosta". Olen nimittäin saanut oikein extra-annoksen huumoria. Katsoin YouTubesta luultavasti kaikki suomalaiset stand up -videoklipit viime viikolla. Eräänä päivänä innostuin Hesarin Wulffmorgenthalerista, joten luin yhteen putkeen kaikki siinä lehdessä ilmestyneet sarjakuvat. Perjantaina katsottiin Ilokivessä kuvattu Komediadynamo-dvd ja lauantaina taas Putous, ja eilen vielä töllötettiin Kumman kaa -sarjan ensimmäinen tuotantokausi. Viikkooni on siis mahtunut monta hihitystä, höhötystä ja hahatusta. Pitäisikö huumoria annostella pienemmissä määrin, jotta sitä voi sitten ottaa ripauksen tällaisiin ahdistaviin maanantaipäiviin?

Elämässä on kaksi asiaa, jotka saavat minut raivon partaalle. Toinen on se, että juuri ostettu extralarge-kokoa oleva purukumipussi jää auki, ja sen sisältö valuu laukun pohjalle. Tämä sattui minulle viimeksi tänään, mikä tietenkin kohotti valtavasti mielialaani. Toisen taas Wulffmorgenthaler on osannut hyvin tiivistää yhteen kuvaan: http://www.hs.fi/wulffmorgenthaler/1135252603244 Jos minusta tulee Hitlerin kaltainen hirviö (mikä on paljon mahdollista, koska Facebookin testin "Kuka diktaattori olisit" tulokseksi tuli Hitler), se johtuu jommasta kummasta ikävästä sattumasta.

Viikonlopun vietin täällä Jyväskylässä. Päivät suorastaan sujahtivat ohi, enkä ehtinyt tehdä mitään järkevää. Miten minusta tuntuu, että vuorokaudessani on normaalia vähemmän tunteja? Aikani menee nopeasti, vaikka minulla ei olisi tekemistäkään. Lauantai-iltana kutsuin kavereita kylään ja kävimme istuskelemassa keskustassa eräässä pubissa. Taapersin tänään aamulla englannin luennolle ja huomasin, että joku oli yrittänyt taiteilla virtsallaan jotain kirjoitusta lumihankeen. En jäänyt monestakaan syystä tutkailemaan näitä hieroglyfeja sen tarkemmin. Vähän matkan päässä oli tulosuuntaani päin lumipenkassa polkypyörä, joka oli jäänyt kuin ihmeen kaupalla pystyyn. Pyörän molemmat takakumit olivat irti. Jollakin muulla oli ilmeisesti ollut aika railakas viikonloppu.