Komediaa

Tänään on (epä)virallinen blogipäivä eli sunnuntai, joten pitäähän tänne käydä avautumassa. Ensimmäinen lomanjälkeinen viikko Jyväskylässä on ohi. Kalenteri on jo ihan täynnä menoja ja luentoja, tapaamisia, tänne-kurssille-menen-jos-jaksan-merkintöjä ja paljon suttua ja yliviivattuja luentoja. Voi, kun oppisin tekemään merkinnät lyijykynällä... New Yorkin matka näkyy olevan kaikista huonoimpaan aikaan, ja jotkut ääliöt olivat vielä päättäneet, että sen reissun aikana on jotkut hölmöt monikulttuurisuus-teemapäivät Norssilla. Enpä syksyllä matkaa varatessani tuollaistakaan huomannut, kun tieto ei ollut Korpissa. Reissuun olen kyllä menossa, vaikka mikä tulisi.

Perjantaina kävin pyörimässä (melkein rahattomana) kaupungilla ja tyhmyyksissäni eksyin Suomalaiseen kirjakauppaan - ihan vain katselemaan, en missään nimessä ostamaan mitään. Siellä oli alennusmyynnit menossa ja löysin Tuulen viemää -"pokkarin" (joka on tiiliskiveä paksumpi) viidellä eurolla ja New Yorkin matkaopaskirjan vain kahdeksalla eurolla! Mitä mielettömiä tarjouksia! Pakko oli ostaa, koska Tuulen viemää on klassikko ja matkaoppaat ovat yleensä älyttömän kalliita. Eikä minusta kirjojen ostaminen ole koskaan tyhmää tuhlausta, vaan se on vain hyvä sijoitus tulevaisuutta varten. Toisin kuin vaatteet, kirjat eivät mene koskaan liian pieneksi tai pois muodista! Minun pitää varmaankin käydä vielä pokkariostoksilla ennen reissua, koska muuten 8 tuntia lentokoneessa tulee olemaan täyttä tuskaa.

Viikonloppu meni Jyväskylässä oleillessa. Isällä olisi ollut synttärit, ja harmitti vähän, kun en päässyt sinne (jäin ilman kakkua). Arvaatteko muuten, mitä isä, 61-vuotias maanviljelijä, sai lahjaksi? En olisi minäkään tätä heti uskonut, kun asiasta minulle kerrottiin, mutta isä oli toivonut rikkaimuria. Siis isä, joka ei tee koskaan kotitöitä ja jonka olen nähnyt imuroivan kolmesti (siis kotona sisällä, auton tms. imurointi on asia erikseen). Vanha koirakin voi nähtävästi oppia uusia temppuja. Lauantaina kävin kämppikseni kanssa kuuntelemassa - ja katsomassakin - stand upia Ilokivessä. Kaikki muut esiintyjät olivat minulle aivan uusia paitsi Pekka Jalava, jonka olen nähnyt aiemmin. Varsinkin Pirjo Heikkilä oli minulle uusi tuttavuus ja positiivinen yllätys!

Muutenkin olen viihdyttänyt itseäni koko viikon ajan huumorilla, kun olen katsonut YouTubesta Whose line is it anyway? -sarjaa, jossa on sama formaatti kuin ohjelmassa Vedetään hatusta. WLIIA on niin hillittömän hauska, että olen nauranut kippurassa. Sarjan näyttelijöillä on vuosien kokemus improvisaatiosta, joten jäätymisiä tapahtuu harvoin, naurukohtauksia sitäkin enemmän. Mieletöntä, miten ihminen voi keksiä päästään niin paljon soopaa! Suosikkini leikeistä on "action replay", jossa kaksi näyttelijää näyttelee jonkun kohtauksen (kuten: Wayne on vihainen Chipille, joka on päästänyt karkuun myrkyllisen lemmikkikäärmeen). Toiset kaksi näyttelijää seuraavat kohtausta kuulokkeet korvillaan, joten he eivät kuule vuorosanoja, mutta näkevät liikkeet. Sen jälkeen heidän pitää näytellä kohtaus samoilla liikkeillä ja keksiä itse vuorosanat. Ihan parasta on, kun tummaihoinen Wayne tekee akrobaattitemppuja ja seuraavien näyttelijöiden pitää tehdä sama perässä ja samalla miettiä, mikä ihme oli sketsin alkuperäinen idea.

Muutama lukija on ollut huolestunut blogini kieliasun suhteen. Täällä on kuulemma ollut kirjoitusvirheitä, mistä olen hyvin pahoillani. Tarkennukseksi haluan sanoa, etten yritä kirjoittaa kirjakielellä, jos en ole sillä tuulella. Enkä lue tekstiä enää yleensä uudestaan läpi, joten täällä on taatusti virhe poikineen. Kyse ei siis ole siitä, että alkaisin unohtaa kielioppisäännöt.

Hyvä paha Facebook

Facebook on lähes jatkuvasti uutisissa ja hyvin harvoin uutiset on mitenkään positiivisia. Netissä kalastellaan salasanoja, virukset leviää ja profiilin poistaminen tuntuu olevan lähes mahdotonta tai ainakin vaatii jotain kvanttifysiikkaa. Mitään epämääräisiä linkkejä ei kannata klikkailla ja profiilista kannattaa tehdä niin salainen kuin mahdollista. Jos jotain ikävää sattuu, voi vain syyttää itseään, sillä mitäs meni rekisteröitymään tähän internetmaailman pohjattomaan helvettiin, josta ei omia tietojaan ja kuviaan saa poistettua koskaan. Facebookin rasittavimpiin puoliin kuuluu joidenkin ihmisten tyhjäpäiset tilapäivitykset (onneksi ihmiset saa helposti piilotettua ja ongelma on ratkaistu). Maalaisjärjen käyttö on myös netissä sallittua, ja sen avulla voi välttää monta ikävää tilannetta.

Ko. sivuston haukkuminen tuntuu olevan muodissa, ja kaikki kovat jätkät uhkailevat jatkuvasti poistuvansa sieltä "ihan kohta". Minä en todellakaan vihaa Facebookia tai muitakaan sähköisiä yhteydenpitovälineitä. Naamakirjan plussia on tähän asti ollut enemmän kuin miinuksia, joten sinnikkäästi vielä roikun siellä ja päivitän profiiliani. Parasta on tietenkin se, että voi olla yhteydessä vaikka maapallon toiselle puolelle. Chatin lisäksi voi selata kavereiden kuvia ja tilapäivityksiä, joten jos kaverit muistavat säännöllisesti kirjoittaa sinne, että ovat käyneet kaupassa, tehneet ruokaa, nukkuneet ja käyneet kakalla, on helppo kysyä kuulumisia, kun ei tarvitse käydä läpi noita kaikkia, vaan voi mennä suoraan asiaan: "Ai sä olit käynyt Tampereella, mitäs sä siellä?" Ja omia kuulumisiaankaan ei tarvitse käydä niin tarkasti läpi, koska yleinen kommentti kaikkeen on "Joo, tiiän, luin Facebookista". Lomakuvat kannattaa jakaa netissä, niin ei sitten tarvitse mennä käymään kaverin luona ja selata niitä kuvia koneelta. Uudet tuttavuudet voi heti käydä etsimässä Facebookista, mutta harmaita hiuksia aiheuttavat ne pönttöpäät, joiden profiilissa ei ole muuta kuin hyvin epäselvä ja pieni valokuva eikä mitään muita tietoja kuin kaupunki tai, mikä pahinta, koko profiilia ei löydy missään haussa. Jokaisessa meissä asuu pieni tirkistelijä.

Facebookissa on paljon hyvää ja olen huomannut sen jopa lisänneen sosiaalisia kontakteja. Kavereita se ei ehkä ole lisännyt, mutta eihän kukaan muutenkaan oikeasti pysty olemaan ystävä tuhannen ihmisen kanssa. Facebookissa on eräs ilmiö, joka ärsyttää minua aivan suunnattomasti. Nykyään juuri kukaan ei esimerkiksi syntymäpäivänä viitsi enää onnitella tekstarilla tai saati postikortilla, koska sinne seinälle pystyy niin kätevästi kirjoittamaan. Jos on tuntenut toisen lapsuudesta asti tai on yhteydessä lähes joka päivä, on suunnattoman epäkohteliasta kirjoittaa vain seinälle onnittelut. On ihme, jos ei edes kännykkää vaivaudu kaivamaan esille ja soittaamaan tai laittamaan viestiä. En nyt tarkoita, että kaikia niitä satoja Facebook-kavereita pitäisi muistaa joka joulu ja uusi vuosi ja juhannus jne. kortilla, mutta onko niin vaikeaa hyville kavereille laittaa edes se tekstiviesti? Se ei vaadi juuri mitään eikä nykyään enää maksakaan kuin muutaman hassun sentin. Se tuntuu hassulta, mutta kyllä se tekstiviestikin lämmittää mieltä ihan eri tavalla kuin se onnittelu Facebookin seinällä (tai kirjoittakaa nyt hyvät ihmiset edes sinne inboxiin, jos ette muuta osaa). Ei toisten muistaminen ja huomioonottaminen niin hankalaa ole. Sosiaalisten medioiden takia ihmiset laiskistuvat, kun yhteydenpito on niin helppoa - se on jopa liian helppoa. Monet eivät enää viitsi nähdä vaivaa yhteydenpidon takia. Olisipa joskus ihanaa sanaa ihan oikea kirje, siis sellainen, joka tulee sillä etanapostilla ja on kirjoitettu ihan oikealle kirjepaperille... Tai vielä ihanampaa olisi saada joskus vieraita kylään ilman, että asiasta on sovittu viikkoja etukäteen.

Tämä minun valitus kuulostaa kauhean tekopyhältä, sillä enhän ole itse sen parempi ihminen kuin muutkaan. Samalla tavalla minäkin kirjoitan Naamakirjan seinälle onnittelut ja hyvillä mielin kuittaan taas sen pakollisen homman, joka nyt vaan on tehtävä (ja näitä "velvollisuuksia" tulee jatkuvasti enemmän, kun Facebook-kavereiden määrä kasvaa). Varsinkin minulla yhteydenpito unohtuu todella herkästi, vaikka en sitä haluaisi. Ehkä tässä on tarkoitukseni herätellä muita ja etenkin itseäni näkemään edes hieman vaivaa ystävien takia. Ei se niin vaikeaa ole.