Yleisön (siis äitin) pyynnöstä Netta palautettiin blogiin - ehkä pysyvästi, ehkä ei.

Maaseutuahdistus iski viimeinkin. Kävin olemassa pari päivää isosiskon luona Kuopiossa, mutta ahdistusta se ei juurikaan lievittänyt, sillä istuin vain sisätiloissa lukemassa kirjaa tai katsomassa telkkaria. Siskon avomies on sairaslomalla (vai olisko sairastyöttömänä parempi sana?), joten katsoimme televisiosta maanantaiaamupäivän laatuohjelmia (mm. Lauri Tähkä -dokkari ja joku hyytävän jännittävä ja nopeatemponen Sergei Verenseisauttaja -dokumenttielokuva vienankarjalaisesta kylästä) ja teimme ruokaa Topi Sorsakosken tahtiin. Tulin tänään takaisin kotiin ja olin jotenkin kauhean levoton ja ärtynyt. Halusin tehdä jotain, joten menin kävelylle jäälle, koska ulkona oli aivan mielettömän ihana auringonpaiste. Samalla tajusin, ettei kyseessä ollutkaan maaseutuahdistus vaan pelkkä sosiaalisten kontaktien ja tekemisen puute!

Luulin, että minua ahdistaa luonnon keskellä eli peräkorvessa oleminen. Ei mikään ihme, että jossain vaiheessa alkaa ärsyttää, kun olen päivät isän ja äidin kanssa. Olen tottunut olemaan lähes jatkuvasti ihmisten ympäröimänä. Normaalisti pyörin päivät yliopistolla tai Norssilla kavereiden ja muiden opiskelijoiden kanssa. Minulla on jatkuvasti tekemistä ja kotonakin lähes aina seuraa, enkä ole juuri koskaan yksin. Olen todella seurallinen, lähes ylisosiaalinen ihminen ja melko urbaani tällaiseksi maaseudun kasvatiksi. Tykkään jutella tuntemattomille ja minä yritän aina keksiä jotain sanottavaa kaupan kassalla tai bussipysäkillä. Suomalaiset eivät juttele ilman syytä tuntemattomille, joten en kuitenkaan ala tunkeilla, jos ei ole siihen syytä. Olen kyllä huomannut, että ihmiset alkavat myös jutella minulle, ja rupatteluun vain pitää olla hyvä syy (onko bussi myöhässä tai on se ilimoja pitänä). Small talkkin luonnistuu, mikä on joidenkin mukaan hyvin epäsuomalaista.

Tulisin hulluksi, jos asuisin kuin Sergei Verenseisauttaja jossakin Karjalan perukoilla enkä pääsisi koskaan ihmisten ilmoille. Kuitenkin asuisin todella mielelläni omakotitalossa maalla. En oikein tiedä, miten on mahdollista yhdistää kaupungissa asuminen ja maaseudun rauha ilman naapureita ja omakotitalo järven rannalla, mutta ideoita otetaan vastaan.

Kun menin aiemmin tyhmyyksissäni muuttamaan blogin ulkoasua, en enää ole tyytyväinen mihinkään. Saa nähdä, miten pitkään tämä pysyy. Ehkä siihen asti, kun taas kuukauden päästä kirjoitan uuden tekstin.

Ihana, ihana joululoma

Hupsista, kun aika on taas mennyt äkkiä! Loppusyksy ja alkutalvi oli ihan mahotonta höyräkkee, ja vieläkin olisi kyllä vaikka mitä koulujuttuja tehtävänä... Mutta niille en aio kyllä tuhlata vielä ajatustakaan. Pari viikkoa olen jo viettänyt ansaittua joulomaa. Pidin kavereille pienet pikkujoulut Jyväskylässä ja tulin reilu viikko sitten äidin ja isän luo maalle. Olen viihtynyt jopa yllättävän hyvin ahdistumatta. Eilen alkoi pikkuhiljaa tuntua siltä, että kaipaisin ihmisten ilmoille, mutta aika mukavasti on aika mennyt täälläkin tähän asti. Olen nukkunut ihan mielettömän pitkiä yöunia (11 tuntia yössä keskimäärin). En tajua, miten unta voi riittää näin paljon. Olen mennyt nukkumaankin todella aikaisin, kerran jopa puoli yhdeltätoista ja heräsin 12 tuntia myöhemmin. Minulla on joku sisäinen kello, joka herättää minut puoli yhdentoista maissa. Sillä ei näytä olevan väliä, mihin aikaan menen nukkumaan. En koskaan kykene heräämään ilman herätyskelloa aiemmin. Onkohan tämä joku sairaus? Vai johtuuko se vain siitä, ettei kehoni halua herätä ennen valoisan tuloa?

Joulu on taas mennyt ruokaa ahtaessa, mikä tietenkin on joulun perimmäinen tarkoitus. Meidän piti aloittaa mässääminen jo aatonaattona, koska ruokaa oli varattu enemmän kuin oli päiviä tarjolla. Aatto meni nopeasti, enkä kyllä missään välissä tavoittanut sitä joulumieltä. En oikein nykyään edes tiedä, mitä se joulumieli on. Ei sitä lapsuuden mieletöntä joulunodotustunnetta enää ole ollut vuosiin - ja toistaalta, miksi sitä pitäisi edes tavoitella? Ehkä joulun tarkoitus on sittenkin joululahjat (tämä oli päivänselvää lapsena, aikuisena ei ehkä niinkään), ja koska en ole muutamaan vuoteen ostanut kuin muutaman lahjan, ei joulukaan tunnu miltään (onhan siihen tietysti muitakin syitä). Lapsenahan lahjojen saaminen on parasta, nykyään taas ehdottomasti niiden antaminen. Ehkä ensi vuonna tähän aikaan olen voittanut lotossa ja voin ostaa perheenjäsenilleni Porchet ja viedä ystäväni lomareissulle Hawaijille! Mutta sitä ennen pitää tietenkin alkaa lotota.

Koska minua ei ole (vielä) ahdistanut tai kyllästyttänyt maalla olo, olen nauttinut lomasta oikein kunnolla. Olen tehnyt juuri sitä, mitä lomalla pitääkin tehdä. Kävimme perheen kanssa jouluostoksilla, enkä ahdistunut ollenkaan, koska kukaan muukaan ei ehtinyt ahdistua ja lahjaostokset olin hoitanut jo aiemmin. Olen käynyt jäällä kävelemässä ja hiihtämässä. Seurasin tuoreita ilveksen jälkiä ja toivon vielä saavani itselleni siitä lemmikin. Vaan ehkä koira olisi sittenkin helpompi. Lomalla tärkeintä on tietenkin syöminen ja laiskottelu, ja noista kummastakaan en ole luistanut. Olen onnellisena linnoittautunut television eteen ja katsonut ihania musikaaleja kuten Singin´ in the Rain. Haalin pikkusiskoltani elokuvia ja sarjoja loman ajaksi, ja tällä hetkellä aloitin Sinkkuelämää-maratonin. Oikeasti haluaisin katsoa Kylmää rinkiä, mutta pidän itseäni jännityksessä, sillä sain juuri katsottua neljännen tuotantokauden loppuun.

Pitkästä aikaa olen ehtinyt myös lukea! Sain viikolla luettua Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen ja koska en saanut lainattua kirjastosta muita klassikoita, joita minun piti lukea (mm. Kafkaa ja Hesseä), saan nyt heittää aivot narikkaan ja keskittyä hömppäkirjallisuuteen. Tällä hetkellä on menossa Tuija Lehtisen uusin ja voin sanoa, vaikka en ole päässyt sitä vielä loppuun, että älkää ihmiset lukeko sitä! Lehtisen teksti huononee kirja kirjalta. Minäkin voisin alkaa kirjoittaa kirjoja hänen kaavallaan, joka ei edes ole kovin toimiva. Ehkä Lehtinen on laiskistunut eikä jaksa enää keksiä kunnon juonta romaaneihinsa. Tämä uusin kirja on täynnä typerää lätinää ja muka-hauskaa-ja-nokkelaa dialogia, mutta koska olen sinnikäs (eli tyhmä kuten siinä mainoksessa?) lukija, saan kyllä tämänkin opuksen kahlattua läpi pikapikaa.

Rikos ja rangaistus oli yllättävän helppolukuinen, mutta lähes koko ajan minun teki mieli heittää koko kirja seinään. Kyselin jatkuvasti itseltäni, miksi Raskolnikov (Lehtisen romaanin päähenkilö ei ole mitään tähän verrattuna!) ei vain tappanut itseään sillä kirveellä heti aluksi sen koronkiskurieukon sijaan, ja kaikki olisivat päässeet helpommalla - etenkin minä. Kaikkein rasittavinta on se, kun kirjan päähenkilö on niin ärsyttävä, että se pitäisi vain polttaa roviolla. Rikoksessa ja rangaistuksessakin päähenkilö muuttuu mukavaksi ja järkeväksi vasta ihan lopussa, ja minusta silloin on jo liian myöhäistä. Kun ehti koko kirjan ajan vihata häntä, ei henkilöstä enää voinut tykätä lopuksi, vaikka mitä olisi tapahtunut. En tajua joitakin kirjailijoita. Eihän tavallisessa elämässäkään normaalit ihmiset ole täysin idiootteja ja pahoja (mielisairaat, narsistit sun muut on tietenkin asia erikseen), joten miksi kirjojen hahmot sitten ovat niin rasittavia?! Vai onko moniulotteisen ja täyspäisen hahmon kirjoittaminen vain niin vaikeaa, että on helpompaa vain liioitella oikein kunnolla?

Mutta aah, kyllä lukeminen on kaikesta huolimatta vain niin ihanaa! Varsinkin jouluna on ihanaa käpertyä sohvalle kirjan ja suklaarasian kanssa. Minulle tuo on pyhä kolminaisuus, ja se on rentouttavinta maailmassa. Taidan tästä mennä lukaisemaan äkkiä Lehtisen romskun äkkiä pois alta, että pääsen jatkamaan vielä pahempaan hömppään. Jude Deveraux taitaa olla sen lajin kiistaton kuningatar.