sunnuntai 31. tammikuuta 2010

Sunnuntaipäivän pohdintoja

Minä pidän sunnuntaiaamuista. Se on hieman outoa, sillä inhoan taas iltapäiviä. On ihanaa köllötellä sängyssä ja haahuilla ympäri taloa yöpaita päällä. Voin lukea peiton alla kirjaa puolille päivin ja kuunnella, kun kämppikset keittelevät kahvia ja juttelevat keittiössä. Parasta on, kun olen yksin, talo on aivan hiljainen ja voin lukea rauhassa sunnuntain Hesarin. Keitän kahvia ja tuijottelen ikkunasta, kun ulkona pikkupojat juoksevat lumessa toppavaatteet päällään ja vetävät perässään pulkkaa. Voin lukea lehden hitaasti ja huomata kaikki pienimmätkin artikkelit, joita en ehtisi ja jaksaisi arkipäivänä vilkaistakaan. Nautin hiljaisuudesta. En koskaan laita radiota tai tv:tä auki aamuisin. Toisaalta pidän myös arkiaamuista, kun keittiö on täynnä ääniä ja kiirettä. Rauhalliset sunnuntaiaamut ovat näiden vastapainona harvinaista herkkua.

Rauhallisiin (ja melkein kaikkiin muihinkin) aamuihin kuuluu myös oleellisena osana Facebook. On mukava selata, mitä kaikkea kavereiden elämään kuuluu. Kuka on jo ehtinyt käydä aamulenkillä, kuka taas joutuu menemään töihin. Kuka pyykkää, siivoaa ja laittaa ruokaa. Mietinkin, voisiko Facebookin statuspäivityksistä tehdä tutkimuksen. Mitä kaikkea ihmiset paljastavat elämästään, ja millaisia nämä ihmiset taas ovat?

Jotkut haluavat antaa itsestään sporttisen kuvan, ja muistavat kertoa, kuinka treenasivat tänään 13 tuntia. Toiset haluavat sääliä, ja kertovat siitä, kuinka ovat tämän kuun aikana jo viidettä kertaa flunssassa ja ihmettelevät, milloin tauti loppuu. Osa muistaa aina kertoa, että oli edellisenä päivänä baarissa ja nyt on krapula. Entä miksi jotkut kertovat joka päivä, etteivät aio tehdä tänään yhtään mitään, ja ketä kiinnostaa, että huomennakin ovat vain ja viettävät rauhallista koti-iltaa? Ja entä ne ihmiset, jotka päivittävät statustaan tunnin välein "Nyt ajan kohti Urjalaa", "Väsyttää", "Istun vessassa", "Pitäisi mennä kauppaan" ja "Tulin juuri kaupasta" - eikö heillä ole oikeaa elämää? Onko tärkeää kertoa, että osti Corollaan karvanopat ja että tilasi Volvoon turboruuvin? Toiset muistavat kertoa päivän iloisista tapahtumista, toiset taas aina keksivät jotain huonoa hyvistäkin asioista. Miettivätkö ihmiset, millaisen kuvan he haluavat itsestään antaa?

Perjantaina olin ystäväni luona juusto- ja viini-illassa. En muista, milloin olisin viimeksi nauranut yhtä paljon - ja vain osaksi siihen oli syynä viini. Seura oli mitä parasta. Koska porukka koostui opettajaopiskelijoista, fyysikoista, matemaatikoista ja suomen kielen lukijoista, juhlista tuli hyvin järjestelmälliset. Juustot ja viinit arvosteltiin jokainen erikseen ja hyvin tarkassa järjestyksessä. Juustot numeroitiin ja viineillä oli omat kirjainkoodinsa. Äidinkielenopettajathan pitävät palautteen antamisesta, joten sanallista arviointiakaan ei kielletty.

Kommentit olivatkin mitä erikoisempia, koska kukaan meistä ei ollut asiantuntija. Pippurituorejuustoa kommentoitiin mm. näin: "Yllättävän hyvä näin pyöreäksi juustoksi". Eräs juhlija filosofoi, ettei hänen juomansa punaviini ole kovin hyvää, mutta siitä tulee hyvä olo. Kämppikseni kanssa ostamaamme valkohomejuustoa kuvailtiin sanoilla lanttumainen ja maistuu parsalta. Haluaisin julkaista tulokset (joita minulla ei ole) tässä, mutta ehkä illan emäntä julkaisee ne oman blogiinsa? :) Voittajaksi suoriutuivat Chianti-punaviini ja vanha gouda -juusto. Ehkä 10 juustolajia sekä 8 erilaista viinä oli hieman liikaa yhdelle illalle, mutta lähdin ainakin kotiin onnellisena ja erittäin kylläisenä.

keskiviikko 27. tammikuuta 2010

Univaje

Olen muuten aika tehokkaasti onnistunut välttämään jumpassa käymisen! Maanantaina olin vain laiska, mutta eilen oli kuitenkin ihan hyvä syy olla käymättä. Saa nähdä, minkä syyn keksin tälle päivälle. Pakkanen on aika kova (-19 astetta) ja ulkona tuulee hyytävästi, joten pihalle ei viitsi mennä. Yöunetkin taisi jäädä pariin hassuun tuntiin, ja nyt väsyttää. Tai ei ne tunnit sinänsä hassuja olleet, pikemminkin katkonaisia. Noh, ensi yönä nukuttaa sitten hyvin. Tai voihan sitä nukuttaa huonostikin.

Kun yöunet jää vähälle, seuraavana päivänä on tosi kummallinen olo. Paleltaa ja mielialat vaihtelee kummallisesti. Nyt olen hilpeä kuin mielialalääkkeitä syönyt Joulupukki. Kohta masentaa ja tekisi mieli tirauttaa pieni itku (syytähän itkuun ei sinänsä tarvita, kämppiksen sanoin jo vaippamainos rittää). Välillä vähän kiukuttaakin, eikä ruoka maistu ollenkaan. Ja kaikki tämä vain sen takia, että on nukkunut huonosti! Enkä osaa oikein korjata univajetta päiväunillakaan. Juuri sen takia pyrkinkin nukkumaan yhdeksän tai kymmenen tuntia joka yö. Olen saanut kuulla siitä hieman hattuilua, mutta minä tarvitsen lapsen yöunet, jotta olen onnellinen.

Nyt alkoi ajatuskin jo pätkiä. Taidanpa jatkaa myöhemmin tätä kirjoittelua, kunhan päässä liikkuu fiksumpia ajatuksia (mitä saadaan varmaan odottaa).

keskiviikko 20. tammikuuta 2010

Karvoitusta ja kipeitä lihaksia

Luin muistaakseni eilen Hesaria, jonka eräässä kolumnissa (olen laiska enkä jaksa selvittää, mikä lehti on kyseessä) kirjoittaja puhui uuden vuoden lupauksista. Hänen ystävänsä oli tehnyt lupauksen, että aikoo olla tänä vuonna onnellisempi kuin viime vuonna. Taatusti tämä ystävä oli saanut ideansa minun blogistani! Vähänkö olen julkkis! Tietääkseni en ole ko. kolumnistin ystävä, ellei sitten joku kavereistani ole päässyt Hesariin töihin.

Uuden vuoden lupauksen pitäminen on ollut nyt vähän niin ja näin. Kävin nimittäin toissapäivänä rääkkäämässä itseäni Combatikissa ja eilen vielä varmuuden vuoksi (jotta tuska olisi taattu) Balletonessa. Nyt kehoni jokaikinen lihas on kipeä ja jumissa, mutta kaipa tämä tästä vielä iloksi muuttuu. Tuntuu suorastaan koomiselta, kun nousen seisomaan ja kävelen hetken kumarassa jalat harallaan kuin vanha pappa ennen kuin lihakset vertyvät. Kämppikseni nauroivat tänään vertaukselleni. He ihmettelivät, miten niin tunnen itseni papaksi enkä mummoksi. Minä ehkä tunnen itseni miehisemmäksi kuin normaalisti. Erittyyköhän urheillessa testosteronia? Onneksi kävin juuri eilen ostamassa lisää Venus-teriä, jotta voin sheivata säärieni lisäksi myös mahdolliset viikset. Minua on toisaalta siunattu todella tuuhealla karvapeitteellä - kiitos geenien, joten tuskinpa pientä parrankasvua edes huomaisin.

Omituista, että minä tykkään liikunnasta, mutta päivittäinen urheiluni keskittyy silti lähinnä jääkaapin ja tietokoneen välillä ravaamiseen. Sanoinkin ystävälleni, jonka kanssa kävin jumppaamassa, että minut saa houkutella/pakottaa useamminkin jumppaan (onko jumpata-sana muuten jo totaalisesti mennyt pois muodista?). Vaikka sinne lähteminen on vaikeaa, olo urheilun jälkeen on mukava. Ei ehkä fyysisesti, mutta henkisesti ainakin. Minä voisin yrittää kevään aikana käydä jumpassa useamminkin. En LUPAA mitään. Tunnen itseni, ja tämä päätös pitää noin parisen viikkoa. Kaikki riippuu nyt ystävästäni, saako hän minut mukaan. Pakko on antaa hänelle tunnustus, koska hän kuitenkin houkutteli minua maanantaina Combatikiin viitisen tuntia.

Odotan jo kovasti viikonloppua. Perjantaina menemme kavereiden kanssa katsomaan Ristoa. Se on siis bändi. Sinänsä en odota keikkaa vaan on mukavaa viettää aikaa yhdessä. Lauantaina taas isosiskoni tulee tänne. Kuukausihoroskooppinikin lupaili, että helmikuussa tulee tapahtumaan jotain mukavaa. Tulevaisuus siis vaikuttaa oikein hyvältä!

sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Ylläripyllärijuhlat

Pitäisi mennä nukkumaan, koska huomenna täytyy herätä seitsemältä, mutta yhtäkkiä tulikin halu kirjoitella tänne. Päässä ei vaan liiku mitään kovin järkevää. Nytkin olen tuijottanut tyhmänä tietokoneen näyttöä jo monta minuuttia. Ilmeisesti minun siis ihan oikeasti pitäisi mennä nukkumaan eikä enää heilua koneen ääressä. Tossu-koira on vaan nukahtanut minun sängylle, enkä millään viitsisi ajaa sitä pois... Ja voisin keksiä vielä lisää hyviä tekosyitä, miksi ei kannata kaivautua peiton alle ja nukkua kunnon yöunia. Sitä paitsi maanantaihinhan kuuluu aivan armoton väsymys.

Minulla oli ihan kiva viikonloppu. Perjantaina menin isosiskon luo (niin ja onhan hänen kihlattukin siellä, en ole unohtanut!). Me leivottiin isän synttärijuhlia varten. Minä tein mudcaken sekä suklaisen tuorejuustokakun. Sisko pyöräytti perinteisen täytekakun, ja teimme vielä yhdessä kinkku-makaronisalaattia. Em. kihlattu ei tarjoutunut lainkaan auttamaan meitä, mikä oli sinänsä ymmärrettävää, koska hänen täytyi ajaa kuntopyörällä. Leipominen tapahtui nopeasti, koska olemme hyvin topakoita ja rivakkaliikkeisiä tyttöjä. Aloittaminen oli kyllä hieman vaikeaa, koska meidän täytyi vuorotellen käväistä ihan nopeasti Facebookissa katsomassa, onko toisen tietokonevuoron aikana kavereille tapahtunut jotain uutta ja jännää (ja minä pelasin pari erää Treasure Madnessia, johon olen ihan pikkuisen koukussa).

Koska isä ei halunnut juhlia syntymäpäiviään ja sanoi menevänsä viikonlopuksi Ibizalle (mikä on hieman koomista, koska isähän on tosi kova bailaaja ja tykkää olla ulkomailla), järjestimme hänelle yllätysjuhlat. Isä oli täysin tietämätön bailuista, kun menimme vanhempien luo lauantaina. Juhlien järjesteleminen oli hieman hankalaa, koska juhlakalu ei ymmärtänyt häipyä siksi aikaa maisemista. Hänelle täytyi hieman vihjata, voisiko hän käydä mökillä lämmittämässä saunan, koska joku vieras saattaa tulla käymään. Heti, kun isä viimein ymmärsi lähteä, tulivat ensimmäiset vieraat pihaan. Ja seuraavat. Ja seuraavat. Vieraita tuli puolet enemmän kuin odotimme, joten juhlista tuli hieman yllätys meillekin. Tulikin kiire kaivaa ylimääräisiä lautasia ja kuohuviinilaseja kaapeista.

Kaikesta tohinasta ja häslingistä huolimatta kaikki meni todella hyvin. Isä ei kääntynyt ovella takaisin, kun näki väkijoukon. Ruoka ja juoma ei loppunut kesken. Kukaan niistä miljoonasta kiljuvasta pikkulapsesta (tuntui, että lasten määrä oli ainakin kymmenkertainen todelliseen määrään verrattuna) ei kaatunut ja iskenyt päätään pöydän kulmaan tai legopalikkaan. Isän kommentti tähän kaikkeen oli "Voi helevetti, minkä järjestitte", mutta hän vaikutti kuitenkin onnelliselta. Kaikkein parasta - ja tärkeintä- oli, että ruokaa jäi yli ja sain tuoda sitä mukanani Jyväskylään.

Hassua. Äsken tuli ihmeellinen oikosulku aivoihin. Aivan yhtäkkiä loppui teksti kuin seinään. Ilmeisesti se oli jonkun korkeamman voiman lähettämä valomerkki "Prkl nyt, Marjo, nukkumaan tai ei hyvä heilu". Taidanpa kuitenkin pelata IHAN vähän sitä Treasure Madnessia ennen baarin sulkeutumista...

torstai 14. tammikuuta 2010

Päk tu Jyvääskylä

Heti alkaa tulla valituksia, jos en jaksa/muista kirjoittaa tänne. Pakko on vihaisten palautteiden takia keksiä jotain kirjoitettavaa, etten saa huohotuspuheluita tai muuta ikävää. Noh, puhelimeni ei juuri soi, joten ehkä ne huohotuspuhelut olisivat ihan tervetulleita. Hassua, jos puhelin joskus soi, kaikki ihmiset haluavat tavoittaa minut samana päivänä ja juuri samaan aikaan. Sitten on taas aikoja, jolloin istun sängyn reunalla kännykkä kädessä toivoen, että edes lehtikauppias soittaisi. Epäreilua, että seinän takana kämppis pulisee puhelimeen kaikki illat. Pitäisikö minun hankkia lisää ystäviä?

Tulin viime lauantaina viimeinkin takaisin Jyväskylään. On ihanaa olla taas kotona! :) Vanhempien luona ei ollut kovinkaan paljon seuraa. Täällä talo vilisee porukkaa. Sain myös kivan uuden kämppiksen, kun talon vanha asukas tuli vaihdosta. Harmi sinänsä, että asunnon ainoa miesvahvistus poistui, mutta me tullaan loistavasti naisporukallakin täällä toimeen. Ja vaikka monet ovat tätä epäilleet, ainakaan minulla ei ole tullut riitaa kenenkään kanssa. Kukaan ei ole saanut minua hermostumaan tai edes hiukkasen ärtymään. Uskokaa tai älkää.

Luennotkin alkoivat maanantaina. Minulla oli tiistai ja keskiviikko vapaita, ettei pudotus takaisin opintojen pariin ole liian raju. Aloitin viron kurssinkin tänään. Sen vaikutti tosi mielenkiintoiselta! Melkein jaksoin 4 tuntia keskittyä viron kielen kiemuroihin. Ehkä vähän ajatukset harhaili välillä... Kevät ei tällä hetkellä näytä kovin raskaalta, mutta toisaalta kandia pitäisi tehdä ahkerasti. Itse asiassa minun pitäisi tehdä sitä tällä hetkelläkin. Huh, heti alkaa ahdistaa, kun vain ajattelenkin koko asiaa. Ahdistus ei kuitenkaan millään tavalla vaikuta siihen, että alkaisin ihan oikeasti lukea lähdekirjallisuutta. Ehei. Ahdistun vain enemmän ja muutun entistä laiskemmaksi. Mutta tätähän se opiskelijan arki on! Tai ainakin joidenkin opiskelijoiden. Ja kämppiskin höpisee edelleen puhelimeen! Eikö silläkään ole mitään tärkeämpää tekemistä? Haluaisin kyllä tietää, miten suuret puhelinlaskut sillä on ja miten paljon se on taas edistynyt koulujutuissa tänään! Niinpä, olen kateellinen. Hänelle soittelevat sentään muutkin kuin äiti tai sisarukset...

Joku toivoi, että kirjoittaisin tänne uusimmat unipäivitykset. Valitettavasti unimaailmani on muuttunut kovin tylsäksi, kun tulin Jyväskylään. Nukun yöt kuin tukki (ihana oma sänky!!), enkä näe unia kuin korkeintaan suomen kielen lehtoreista. Ne hakkaamisunetkin ovat loppuneet ihan tyystin. Omituista. No, te lukijat saatte tietää heti ensimmäisenä, kun seuraavan kerran olen julkkis tai yritän saada julkkiksen hengiltä. Unista puheenollen, taidankin tästä lähteä metsästämään Nukku-Mattia/Maijaa tai Uni-Jukkaa/Jaanaa tuonne petiin (tasa-arvon takia muistan molempia sukupuolia tasapuolisesti). Aamulla on taas karmivan aikainen herätys.

sunnuntai 3. tammikuuta 2010

Joulu on taas, joulu on taas... ohi.

Kylläpä aika rientää. Huomenna on jo loppiainen, ja sehän tarkoittaa, että joulu on ihan lopullisesti ohi. Pienenä se harmitti hirmuisesti, koska piti luopua joulukuusesta. Joskus mietin, miksi joulukuusi ei voisi olla sisällä iloa tuomassa vaikka kevääseen asti, ja ajattelin, että sitten kun itse olen aikuinen, aion pitää sitä niin pitkään kuin haluan. Samalla tavoin ajattelin myös, että aikuisena en aio tehdä muuta kuin syödä karkkia. Lapsena ainoa selkeä ajatus oli "Pakko saada karkkia". En millään pystynyt käsittämään sitä, miten jotkut lapset laittoivat karkkinsa säästöön. Nämä lapset olivat tietenkin niitä, jotka olivat kilttejä, lahjakkaita, fiksuja ja hyviä koulussa ja osasivat soittaa pianolla muutakin kuin Kissanpolkan. Itsehän en tähän kategoriaan kuulunut, koska olin ahne ja tuhosin karkkipussin alle viidessätoista minuutissa. Säästäminen ei kuulunut hyveisiini silloin. Noh, ei se kyllä kuulu nykyäänkään.

Uusi vuosi vaihtui melko railakkaissa tunnelmissa. Törmäsin Kuopion yössä hassuihin ihmisiin ja nauroin niin, että vatsaan sattui. Eräs henkilö kertoi pitkät tarinat siitä, kuinka hän opiskelee yliopistossa pääaineenaan kangaspuut, ja mitä kaikkea nämä opinnot pitävät sisällään. Tämän tyypin luovuus lähenteli jo neroutta. Törmäsin myös hieman outoon sulkapalloilijaan, joka teki teräviä huomioita minusta. Hänen mielestään olen nätti mutta kummallinen ja ajattelen ihan liikaa. Mitähän ihmettä tuohonkin pitäisi sanoa?

Alan jo ihan oikeasti turhautua lomailuun. Tai ehkä pikemmin täällä maaseudulla olemiseen. Minä tarvitsen tekemistä ja jotain säännöllistä rytmiä tähän elämään. Onneksi luennot alkavat ensi maanantaina. Ei oikeastaan voisi sanoa, ettei minulla ole tekemistä, koska osaan ihan hyvin olla tekemättä yhtään mitään. Minä vain kaipaan jotain sisältöä elämään. Nyt sitä ei kauheasti ole, mutta onko sitä muutenkaan...?

Lukaisin loppuun kirjan Täällä pohjantähden alla. Se oli kyllä trilogian paras osa, onneksi, mutta se oli myös masentava. Kenenkään elämässä ei tunnu olevan onnea. Ne, joilla sitä on, menettävät sodassa lähimmäisensä tai menevät naimisiin ihan väärän ihmisen kanssa. Väinö Linna osaa kyllä luoda aivan loistavia hahmoja. Niin todentuntuisia. Ahdistuneena kaikesta kuolemasta ja muusta masentavasta aloin lukea kirjaa Marigoldin lumottu maailma (Lucy Maud Montgomery). Teos on ihanan piristävä ja eloisa. Suosittelen sitä etenkin kaikille kyynisille, elämänilonsa menettäneille ihmisille.

Minulla on koko päivän tehnyt mieli kasvispiirakkaa. Joudun ehkä tekemään sellaisen, vaikka ei ehkä kannattaisi. En liiku ollenkaan mutta syön joka päivä painoni verran ruokaa. Enkä voi edes sanoa kuin Aku Ankka, jonka herkuttelua Iines arvosteli, että olenpahan sentään lihava ja onnellinen. Jos tätä jatkuu pitempään, lopputuloksena on vain turhautunut ja ahdistunut ihrakasa. Ja siten rikon uuden vuoden lupauksenikin...