"Elämä on vuoristorattoo, se pittää vuan ajjoo". Vai miten se Ronan Keating lauloikaan. Ihan oikeassa se kyllä oli. Viikon sisällä olen ehtinyt kokea kaikki mahdolliset tunteet. Viikonloppuna alkoi nousukausi. Kaikki tuntui menevän hyvin. Ei hyvin vaan suorastaan loistavasti! Maanantaina alkoivat ensimmäiset opetustunnit, ja pääsin kasiluokkalaisten kanssa syventymään modusten ihmeelliseen maailmaan. Tunnit ovat menneet paremmin kuin odotin, ja olen ollut ihan innoissani jokaisen tunnin jälkeen. Tiedättekö sen tunteen, kun tajuaa, että tähän hommaan minut on tarkoitettu? Nyt olen oikealla alalla. Tällä hetkellä tuntuu, etten tiedä mitään parempaa kuin opettaminen. Alkuviikosta viimeinkin varasin myös lennot New Yorkiin, ja olen jo sitäkin reissua ehtinyt jännittää.
Noh, jotta elämäni ei vaikuttaisi liian hyvältä, kaikki romahti, kun tulin väsyneenä kotiin "melko" vilkkaan äikäntunnin jälkeen ja sain käsiini sen ihanan byrokratialaitoksen valkoisen kirjekuoren - Kelan siis. Kela on päättänyt perua opintotukea takaisin 500 euroa valituksistani huolimatta. Kyllä, minulla on rahaa kuin roskaa ja joskus siitä on jopa todella vaikeaa päästä eroon. Onneksi Kela tuli apuun. Huooh. Jos mielialaa mitattaisiin asteikolla yhdestä kymmeneen, minulla se olisi -37. Hassua, miten mikään ei tunnukaan enää kivalta ja ihanalta. Näin se typerä laitos vaan masentaa ihmiset. Isona aion kyllä ruveta rikkaaksi, jotta ei tarvitse enää välittää jostain 500 euron laskuista. Minusta tulee Miljonääriäiti ja käyn vain pelaamassa golfia ja shoppailen sikamaisen kalliita Louis Vuittonin laukkuja.
Huomenna minulla on viimeinen tunti kasiluokan kanssa. Nyt jännittää, miten se sujuu. Oppilaat saavat tehdä pieniä vuoropuheluja, ja jokainen hahmo käyttää puheessaan vain yhtä modusta. Toivottavasti he innostuvat siitä. Tai onhan heillä aina mahdollisuus tehdä kirjasta kertaustehtäviä. Oppilaat ovat mukavia, ja luokassa on hyvä ryhmähenki. Aika vilkkaitahan he ovat mutta ainakin vielä ovat jollakin tavalla pysyneet hyppysissä. Olisihan se tietenkin mukavaa, jos kaikki kuuntelisivat, kun käyn läpi tehtävänantoa. Eräs poika ei juurikaan keskity aiheeseen, mutta jos pitäisin kokeen siitä, mitä minulla on ollut tällä viikolla päälläni, hän saisi siitä taatusti kympin. "Ope, missä sun silmälasit on? Onko sulla piilarit? Sulla on ne samat helmet kuin toissapäivänä. Ihan varmasti on! Katoitko eilen Salkkarit? Tiiätkö sen historianopiskelijan, sen Jukan?" Joo-o, kysymyksiä riittää. Valitettavasti tämä vie hieman huomiota itse opettamiselta. Hauskoja ne teinit silti on. Vielä niin lapsia kuitenkin.
Huomenna käyn vielä opintutukitoimistolla itkemässä, miksi sitä tukea peritään takaisin. Jos minusta ei kuulu, niin olen luultavasti vetänyt ranteet auki (toivottavasti omat eikä ainakaan Kelan tädin). Nyt viimeinkin oikeasti ymmärrän, miksi sitä kampuksen hallintorakennusta sanotaan Tyrannicumiksi...
torstai 30. syyskuuta 2010
keskiviikko 15. syyskuuta 2010
Marjo Tupeltaja - tietoyhteiskunnan kasvatti
Yritin äsken muuttaa blogini ulkoasua, mutta onnistuin vain tupeltamaan, joten ei siitä mitään tullut. Eli jatketaan tällä mustalla teemalla, jonka valitsin varmaankin syksyisen sunnuntain synkistämänä. Sitä jotenkin kuvittelee näin tietoyhteiskunnan kasvattina osaavansa käyttää tietokonetta, mutta viime keväänä kandia kirjoittaessani tajusin olevani aika surkea - varsinkin tekstinkäsittelyohjelmien suhteen. Jos totta puhutaan, en osaa edes (enää) käyttää taulukkolaskentaohjelmaa. Se ei sinänsä ole ihme, koska olen käynyt vain yhden atk-kurssin koko elämäni aikana, enkä ole muutenkaan palannut tietokoneen saloihin kuin pakosta. Yleensä senhetkiset poikaystäväni ovat hoitaneet koneeni huollot ja korjaukset, ja olen ihan mielelläni "esittänyt" avuntonta prinsessaa. Huonomminkin voisi silti mennä. Isäni ei osaa edes sammuttaa konetta, joten ei tässä nyt ihan eilisen teeren tyttöjä olla.
Viime viikolla meillä oli luennon aiheena mediakasvatus. Luennoitsija kysyi heti aluksi opiskelijoilta, mikä on suhteemme mediaan. Itse kerroin, että olen elänyt vuosia ilman telkkaria ja nykyään meidän kommuunissamme on sellainen, joten olen päässyt taas sujahtamaan mukaan television ihanaan maailmaan. Esimerkiksi Huippumalli haussa -sarjaa seuraan ja samalla haukun sitä. Mutta katson silti, ja se nolottaa. En seuraa säännöllisesti mitään sarjaa vaan katson ihan mitä tahansa, mitä töllöstä tulee. Jokainen kurssilainen tuntui häpeilevän suhdettaan mediaan, ja normaali tapa puhua esimerkiksi Facebookin käytöstä on vähättely sekä vitsailu. Kukaan ei taatusti ole ylpeä siitä, että surffailee netissä 5 tuntia päivässä, vaan monet sanovat, että muuten kyllä eroaisin, mutta kun tarvitsen sitä siihen ja tähän.
Kuka on oikeasti ylpeä siitä, että kuuluu naamakirjaan, käyttää Twitteriä sekä Irciä sekä lukee (viihde)uutiset verkkolehdistä? Kyllähän joskus romaanien lukemista pidettiin aivan ajanhukkana, mutta nykyään lukeminen on hienoa ja sivistävää. Miten paljon kehityksen täytyy mennä eteenpäin, että voi ylpeänä kertoa, että kävin eilen Facebookissa 7 kertaa ja minulla on siellä 1500 ystävää? Pitäisikö lopettaa koko tämä häpeily, koska se on ihan turhaa? Tekeekö se minusta jotenkin tyhmemmän ihmisen, jos katson Dr. Philia ja Rock of lovea ja luen kämppikseni Cosmoja?
Jokainen meistä on jollakin tavalla kosketuksissa median kanssa. Siis ihan jokainen. Lähes kaikki käyttävät nettiä ja jos eivät käytä, he ovat vähän outoja. Vai mitä mieltä olette ihmisestä, joka kertoo vain lukevansa Dostojevskia kaikki illat ja käyvänsä kuoroharjoituksissa eikä omista tietokonetta tai telkkaria? Se vasta noloa onkin, jos nuori ihminen ei tiedä nykymaailman menosta enää mitään. Sitä paitsi tulevana opettajana minulla on lähes velvollisuus pysyä pinnalla vähän kaikesta, vaikka tuskin alan silti Demin nettikeskusteluja lukea... Ja enhän minä edes tiedä, mistä teinit on kiinnostuneita. Vieläkö Demin sivuilla on keskustelupalsta? Vai onko ko. lehteä enää olemassakaan?
Minä sairastuin mukavasti sunnuntai-iltana vatsatautiin. Niinpä. Se on taudeista mukavampia. Jäin paitsi mm. palaverista, jossa päätettiin tulevat opetustunnit ja niiden aiheet. Noh, koska en ollut paikalla, minulle tietenkin määrättiin ne, joten sain aiheekseni modukset. Ne on tapaluokkia, tiedäthän? Siis ne konditionaali, potentiaali jne. Katsokaa Wikipediasta älkääkä minulta kyselkö! Ja tietenkin minun vuoroni on meidän ryhmässämme ensimmäisenä, joten minulla on kaikkein vähiten aikaa hioa tuntisuunnitelmaani. Mutta en valita. Opettajana joudun opettamaan kyseiset asiat tuhansia kertoja ja varmasti vähemmällä suunnittelulla. Kun viimeinkin sain aikataulut käteeni, ensimmäinen reaktioni oli "Kääk, enhän minä ole vielä VALMIS tähän? En minä osaa!". Tämän on saanut kolme vuotta kestänyt teorioiden tahkoaminen aikaan. Mutta pakko on uskoa muiden mielipiteitä. Minut on luotu tähän. Ja jos ei ole, niin haen seuraavaksi sinne hierojakouluun. Se on vaihtoehto B.
Viime viikolla meillä oli luennon aiheena mediakasvatus. Luennoitsija kysyi heti aluksi opiskelijoilta, mikä on suhteemme mediaan. Itse kerroin, että olen elänyt vuosia ilman telkkaria ja nykyään meidän kommuunissamme on sellainen, joten olen päässyt taas sujahtamaan mukaan television ihanaan maailmaan. Esimerkiksi Huippumalli haussa -sarjaa seuraan ja samalla haukun sitä. Mutta katson silti, ja se nolottaa. En seuraa säännöllisesti mitään sarjaa vaan katson ihan mitä tahansa, mitä töllöstä tulee. Jokainen kurssilainen tuntui häpeilevän suhdettaan mediaan, ja normaali tapa puhua esimerkiksi Facebookin käytöstä on vähättely sekä vitsailu. Kukaan ei taatusti ole ylpeä siitä, että surffailee netissä 5 tuntia päivässä, vaan monet sanovat, että muuten kyllä eroaisin, mutta kun tarvitsen sitä siihen ja tähän.
Kuka on oikeasti ylpeä siitä, että kuuluu naamakirjaan, käyttää Twitteriä sekä Irciä sekä lukee (viihde)uutiset verkkolehdistä? Kyllähän joskus romaanien lukemista pidettiin aivan ajanhukkana, mutta nykyään lukeminen on hienoa ja sivistävää. Miten paljon kehityksen täytyy mennä eteenpäin, että voi ylpeänä kertoa, että kävin eilen Facebookissa 7 kertaa ja minulla on siellä 1500 ystävää? Pitäisikö lopettaa koko tämä häpeily, koska se on ihan turhaa? Tekeekö se minusta jotenkin tyhmemmän ihmisen, jos katson Dr. Philia ja Rock of lovea ja luen kämppikseni Cosmoja?
Jokainen meistä on jollakin tavalla kosketuksissa median kanssa. Siis ihan jokainen. Lähes kaikki käyttävät nettiä ja jos eivät käytä, he ovat vähän outoja. Vai mitä mieltä olette ihmisestä, joka kertoo vain lukevansa Dostojevskia kaikki illat ja käyvänsä kuoroharjoituksissa eikä omista tietokonetta tai telkkaria? Se vasta noloa onkin, jos nuori ihminen ei tiedä nykymaailman menosta enää mitään. Sitä paitsi tulevana opettajana minulla on lähes velvollisuus pysyä pinnalla vähän kaikesta, vaikka tuskin alan silti Demin nettikeskusteluja lukea... Ja enhän minä edes tiedä, mistä teinit on kiinnostuneita. Vieläkö Demin sivuilla on keskustelupalsta? Vai onko ko. lehteä enää olemassakaan?
Minä sairastuin mukavasti sunnuntai-iltana vatsatautiin. Niinpä. Se on taudeista mukavampia. Jäin paitsi mm. palaverista, jossa päätettiin tulevat opetustunnit ja niiden aiheet. Noh, koska en ollut paikalla, minulle tietenkin määrättiin ne, joten sain aiheekseni modukset. Ne on tapaluokkia, tiedäthän? Siis ne konditionaali, potentiaali jne. Katsokaa Wikipediasta älkääkä minulta kyselkö! Ja tietenkin minun vuoroni on meidän ryhmässämme ensimmäisenä, joten minulla on kaikkein vähiten aikaa hioa tuntisuunnitelmaani. Mutta en valita. Opettajana joudun opettamaan kyseiset asiat tuhansia kertoja ja varmasti vähemmällä suunnittelulla. Kun viimeinkin sain aikataulut käteeni, ensimmäinen reaktioni oli "Kääk, enhän minä ole vielä VALMIS tähän? En minä osaa!". Tämän on saanut kolme vuotta kestänyt teorioiden tahkoaminen aikaan. Mutta pakko on uskoa muiden mielipiteitä. Minut on luotu tähän. Ja jos ei ole, niin haen seuraavaksi sinne hierojakouluun. Se on vaihtoehto B.
sunnuntai 12. syyskuuta 2010
Teini-iän kriisi
Sunnuntait näkyvät olevan ihmisten blogipäiviä. Suurimmalla osalla tuntuu olevan silloin eniten ajatuksia - tai ehkä pikemminkin eniten aikaa. Minulla tulisi aina luennoilla parhaimmat ideat (joista osa jopa liittyy luentojen aiheisiin) ja harmittelen, mutta kun alan kirjoittaa niitä myöhemmin tänne, koko ajatus jotenkin latistuu. Se on vähän sama kuin herää yöllä innoissaan, kun on unessa keksinyt jotain uutta (jotkut kuuluisuudet ovat tehneet jopa keksintöjä unissaan - minä en sentään). Sitä ihan täpinöissään laittaa ajatuksen ylös ja kun lukee sen sitten aamulla, tajuaa, että se oli aivan naurettava ja päätön.
Nykyään kaikilla on joku blogivillitys. En kyllä ymmärrä sitä, miten joillakin riittää intoa kirjoittaa muodista tai ruuanlaitosta. Nuo aiheethan ovat hyviä, vaikka ehkä eniten haluaisin kuitenkin lukea ihmisten ajatuksista, en vaatteista. Lähinnä en käsitä sitä, miten toisilla riittää pitkäjänteisyyttä johonkin yhteen aiheeseen, sillä itse en jaksa olla kahta viikkoa pitempään kiinnostunut juuri mistään. Siksi siis kirjoittelen tänne vain jotain tajunnanvirtaa, minkä kyllä taatusti huomaa. En mieti koskaan etukäteen, mitä kirjoittaisin, joten enpähän ole rajannut mielikuvitustani mihinkään lokeroon. Tänään voin kirjoittaa lukemistani kirjoista ja huomenna elokuvista.
Tänä vuonna (eli neljäntenä opiskeluvuotenani) pääsemme viimeinkin ihan aikuisten oikeesti opettamaan. Eikä siis mitään säälittäviä 20 minuutin opetustuokioita pareittain vaan ihan täyttä tavaraa, jopa kokonaisia oppitunteja! Olen hieman katkera pikkusiskolleni, sillä hänkin on opettanut elämässään enemmän kuin minä, vaikka ammattikoulussa ei taatusti ole omaa "opelinjaa" eikä hänellä siis ole minkäänlaista pätevyyttä siihen. Kummallista on, että täällä yliopistossa pihtaillaan opetustuntien määrällä. Ainakin minulla paineet kasvavat koko ajan. Minusta meidät opiskelijat pitäisi laittaa heti ensimmäisestä vuodesta lähtien luokan eteen. Siinähän ne varmuus ja kokemus kasvavat, ei missään kirjasuomen kehityksen luennoilla.
Minua on vähän mietityttänyt, miten jaksan opettaa niitä yläasteikäisiä teinejä. Jos ihan totta puhutaan, en oikein voi sietää heitä. Teini-iässä kaikki on niin mustavalkoista. Teini-ikäiset ovat rasittavia, ja he luulevat tietävänsä aivan kaiken. Teininä sai hävetä itsensä maanrakoon, jos vahingossa liukastui koulun pihalla tai tuli vessasta raahaten kantapohjassaan vessapaperia. Muistatteko sen tunteen, kun oli jatkuvasti epävarma itsestään? Entä sen, kun piti hävetä vanhempiaan? Teini-ikä on inhottavaa ja vaikeaa aikaa, johon en koskaan haluaisi enää palata. Näinhän olen siis pitkään ajatellut, mutta nähtävästi minulla ei kuitenkaan tule olemaan kauhean suuria ongelmia tulevien oppilaideni kanssa. Nimittäin perjantaina meillä oli pienryhmän ohjaajan (eli äidinkielenopettajan, joka ohjaa meitä) kanssa tapaaminen. Meillä oli tutustumisleikkinä tehtävä, jossa minun piti kertoa, mikä numero olisin. Vastasin 2, koska se on minusta mukavan tasapainoinen ja pyöreä luku. Ohjaaja kysyi, mitä veikattaisiin yläastelaisten vastaavan siihen, ja minä heti heitin miettimättä sen enempää "69". Muille tämä vastaus ei olisi kuulemma tullut edes mieleen, ja ohjaaja sanoikin tähän, että minä taidan olla jo sopivasti samalla aaltopituudella teinien (lähinnä poikien) kanssa. Tämä on jotenkin pelottavaa. Olenko jossain vaiheessa taantunut takaisin 14-vuotiaiden tasolle vai olenko koskaan edes kasvanut yli teini-iästä?
Minulla on muutenkin tapana sanoa asioita niitä sen enempää miettimättä tai ainakaan suodattamatta. Tässä viikolla kävimme kavereiden kanssa syömässä, ja ruokajonossa huomasin, että eräällä hyvin hoikalla tytöllä oli aivan valtavat rinnat. Sanoin tietenkin huomioni myös ääneen ja kerroin, miten säälin sitä ihmistä. Kanssatoverini räjähtivät nauramaan ja eräs kaveri sanoin, että minun lohkaisut saa aina paremmalle tuulelle. En vain ymmärtänyt, mikä siinä jutussa oli niin hauskaa, koska se ei ollut vitsi ja ihan oikeasti säälin sitä ihmistä! Voin kyllä myöntää, että arvostelen ihmisiä ihan liikaa. En tee sitä ilkeyttäni vaan sanon vain kriittiset huomioni ääneen. Ehkä minun pitäisi yrittää toisinaan hillitä itseni.
Selailin äsken jotain vanhoja tekstiluonnoksia ja repesin nauramaan, kun löysin tällaisen runon:
Jo ma marjoja ojassa ajoin marjoni kanssa
Totta mar, joni, marjoni marjoja ojassa ajoi.
Totta mar, joni, marjoni ojassa marjoja joi
Totta mar, joni, marjoni ojassa marjoja joi, toi voin, toivoin..
Kiitokset eräälle ihmiselle (ei Joni-nimiselle, vaikka näin saattaisi olettaa) päiväni piristämisestä. Saa nähdä, tunnistaako runon kirjoittaja tätä enää.
Nykyään kaikilla on joku blogivillitys. En kyllä ymmärrä sitä, miten joillakin riittää intoa kirjoittaa muodista tai ruuanlaitosta. Nuo aiheethan ovat hyviä, vaikka ehkä eniten haluaisin kuitenkin lukea ihmisten ajatuksista, en vaatteista. Lähinnä en käsitä sitä, miten toisilla riittää pitkäjänteisyyttä johonkin yhteen aiheeseen, sillä itse en jaksa olla kahta viikkoa pitempään kiinnostunut juuri mistään. Siksi siis kirjoittelen tänne vain jotain tajunnanvirtaa, minkä kyllä taatusti huomaa. En mieti koskaan etukäteen, mitä kirjoittaisin, joten enpähän ole rajannut mielikuvitustani mihinkään lokeroon. Tänään voin kirjoittaa lukemistani kirjoista ja huomenna elokuvista.
Tänä vuonna (eli neljäntenä opiskeluvuotenani) pääsemme viimeinkin ihan aikuisten oikeesti opettamaan. Eikä siis mitään säälittäviä 20 minuutin opetustuokioita pareittain vaan ihan täyttä tavaraa, jopa kokonaisia oppitunteja! Olen hieman katkera pikkusiskolleni, sillä hänkin on opettanut elämässään enemmän kuin minä, vaikka ammattikoulussa ei taatusti ole omaa "opelinjaa" eikä hänellä siis ole minkäänlaista pätevyyttä siihen. Kummallista on, että täällä yliopistossa pihtaillaan opetustuntien määrällä. Ainakin minulla paineet kasvavat koko ajan. Minusta meidät opiskelijat pitäisi laittaa heti ensimmäisestä vuodesta lähtien luokan eteen. Siinähän ne varmuus ja kokemus kasvavat, ei missään kirjasuomen kehityksen luennoilla.
Minua on vähän mietityttänyt, miten jaksan opettaa niitä yläasteikäisiä teinejä. Jos ihan totta puhutaan, en oikein voi sietää heitä. Teini-iässä kaikki on niin mustavalkoista. Teini-ikäiset ovat rasittavia, ja he luulevat tietävänsä aivan kaiken. Teininä sai hävetä itsensä maanrakoon, jos vahingossa liukastui koulun pihalla tai tuli vessasta raahaten kantapohjassaan vessapaperia. Muistatteko sen tunteen, kun oli jatkuvasti epävarma itsestään? Entä sen, kun piti hävetä vanhempiaan? Teini-ikä on inhottavaa ja vaikeaa aikaa, johon en koskaan haluaisi enää palata. Näinhän olen siis pitkään ajatellut, mutta nähtävästi minulla ei kuitenkaan tule olemaan kauhean suuria ongelmia tulevien oppilaideni kanssa. Nimittäin perjantaina meillä oli pienryhmän ohjaajan (eli äidinkielenopettajan, joka ohjaa meitä) kanssa tapaaminen. Meillä oli tutustumisleikkinä tehtävä, jossa minun piti kertoa, mikä numero olisin. Vastasin 2, koska se on minusta mukavan tasapainoinen ja pyöreä luku. Ohjaaja kysyi, mitä veikattaisiin yläastelaisten vastaavan siihen, ja minä heti heitin miettimättä sen enempää "69". Muille tämä vastaus ei olisi kuulemma tullut edes mieleen, ja ohjaaja sanoikin tähän, että minä taidan olla jo sopivasti samalla aaltopituudella teinien (lähinnä poikien) kanssa. Tämä on jotenkin pelottavaa. Olenko jossain vaiheessa taantunut takaisin 14-vuotiaiden tasolle vai olenko koskaan edes kasvanut yli teini-iästä?
Minulla on muutenkin tapana sanoa asioita niitä sen enempää miettimättä tai ainakaan suodattamatta. Tässä viikolla kävimme kavereiden kanssa syömässä, ja ruokajonossa huomasin, että eräällä hyvin hoikalla tytöllä oli aivan valtavat rinnat. Sanoin tietenkin huomioni myös ääneen ja kerroin, miten säälin sitä ihmistä. Kanssatoverini räjähtivät nauramaan ja eräs kaveri sanoin, että minun lohkaisut saa aina paremmalle tuulelle. En vain ymmärtänyt, mikä siinä jutussa oli niin hauskaa, koska se ei ollut vitsi ja ihan oikeasti säälin sitä ihmistä! Voin kyllä myöntää, että arvostelen ihmisiä ihan liikaa. En tee sitä ilkeyttäni vaan sanon vain kriittiset huomioni ääneen. Ehkä minun pitäisi yrittää toisinaan hillitä itseni.
Selailin äsken jotain vanhoja tekstiluonnoksia ja repesin nauramaan, kun löysin tällaisen runon:
Jo ma marjoja ojassa ajoin marjoni kanssa
Totta mar, joni, marjoni marjoja ojassa ajoi.
Totta mar, joni, marjoni ojassa marjoja joi
Totta mar, joni, marjoni ojassa marjoja joi, toi voin, toivoin..
Kiitokset eräälle ihmiselle (ei Joni-nimiselle, vaikka näin saattaisi olettaa) päiväni piristämisestä. Saa nähdä, tunnistaako runon kirjoittaja tätä enää.
sunnuntai 5. syyskuuta 2010
Aim päk!
Tällä bloggaajalla on hieman huono omatunto. Pidin kirjoittamisesta pientä kesälomaa, joka venyi ja venyi. En edes uskaltanut katsoa, milloin viimeksi tänne kirjoitin. Blogin päivittäminen on ollut mielessä, mutta kaikki muut asiat ovat vieneet voiton. Jossain vaiheessa salasanakin oli hukassa, ja ajattelin vain, että se on kohtalon johdatusta: pysy poissa blogista. Mitä pidemmäksi aika venyi, sitä vaikeammalta tuntui tarttua näppäimistöön. "Lukijat varmasti odottavat jotain oikein hienoa, kun olen pitänyt näin pitkän ajatustauon." Hah. Sitä on turha odottaa. Pää on ihan tyhjä, ja mistä minä edes tiedän, lukeeko näitä räpellyksiä enää kukaan.
Kesä meni taas liian nopeasti. Tuntuu, ettei siitä ole kuin viikko, kun muutin nyssäkkäni Kuopioon ja aloitin työt. Olo on tietyllä tavalla surullinen, koska inhoan syksyä. Kesä on ihanaa ja huoletonta aikaa. On lämmintä eikä tarvitse huolehtia mitään. Aurinko paistaa ja ulos voi mennä ilman, että tarvitsee pukea päälle turkishaalaria. Ihmisetkin ovat paremmalla tuulella. Vai onko se oikeasti edes niin? Tuntuuko elämä silloin jotenkin paremmalta? En oikeasti tiedä. Koska minulla ei ole kauheasti mieleenpainuvia muistoja viime kesältä, luultavasti se ei ollut kovinkaan erikoinen. En selvinnyt Tukholmaa kauemmaksi, vaikka reissuun oli tarkoitus lähteä, ja välillä ikävöin kavereitani, jotka levittäytyivät kesän ajaksi ympäri Suomea. Väkisinkin tulee mieleen se helle, josta raksaduunarina sain nauttia. "Nauttiminen" on kyllä erittäin paljon liioiteltu adjektiivi. Itse tunnuin kärsivän jatkuvasta päänsärystä, koska vaikka tankkasin nestettä jatkuvasti, mikään ei ollut tarpeeksi.
Mutta helle oli kyllä loistava smalltalk-aihe, vaikkakin voin sanoa, että kyllästyin koko aiheeseen. Jos ruuhkabussissa ei ole keksinyt vieruskaverin kanssa muuta puhuttavaa, on aina voinut päivitellä sitä, miten on kuuma ja milloinkahan sataa vettä. Noh, esimerkki taisi olla huono, koska juttelevatko toisilleen tuntemattomat ihmiset muka aamukahdeksan linja-autossa toisilleen? Tuskin (ainakaan muualla kuin Savossa). "No tarkenooko? Kyllä on kuuma kesä. Millonkahan tuota sattaa seuraavan kerran, ku on niin kuivoo?" olivat aika kuluneita repliikkejä, joita sain kuulla ohikulkijoilta noin 67 kertaa päivän aikana. Vastasin luultavasti aina samalla tavalla tyyliin "No ei kyllä palella, ei" typerästi hymyillen ja nyökkäillen, vaikka ei olisi yhtään huvittanut. Me puutarhatyöntekijät, ja etenkin naispuoleiset sellaiset, olemme aina tulilinjalla, kun ohi kulkee seurankipeitä vanhuksia tai naisenkipeitä keski-ikäisiä miehiä. Toisaalta positiivista oli, että tänä kesänä en kuullut kenenkään tulevan luo jonkun kuolleen kepin kanssa ja kysyvän "Saisitko tämän kasvamaan?". Toisinaan ei meinaa huumorintaju enää riittää tuollaiseen.
Muuten kyllä rakennustyömaalla työskentely on mukavaa, kunhan vaan tottuu siihen, että 50 miestä tuijottaa jatkuvasti ja toisinaan jopa tulee tupakkatauolla töllöttämään viereen, kun me tytöt siirrämme kuorma-autolla kivilavoja tai istutamme pensaita (kyllä, se on IHMEELLISTÄ ja täysin ennennäkemätöntä!). Asiattomia kommentteja (esim. vaatetuksesta ja sen vähyydestä) olen kuullut ani harvoin. Oikeasti miesvaltaisella alalla työskentely on mahtavaa, koska miehet ovat tosi rentoja ja hauskoja työkavereita. Ja sen voin sanoa, että nainen ei jää työmaalla koskaan pulaan. Jos vähänkin näyttää avuttomalta, kun ährää täysien kottikärryjen kanssa jossakin ylämäessa, joku taatusti syöksyy apuun, vaikka ei apua oikeasti tarvitsisikaan.
Oli muuten mukavaa tulla takaisin Jyväskylään. Kuopio on ihan kiva kaupunki, mutta en jaksaisi asua siellä jatkuvasti. Meillä on nyt opinnoissa melko rankka mutta (toivottavasti) antoisa vuosi edessä. Ehkä tätä kaikkea helpottaa se, että hankin itselleni miniläppärin, ja voin vastedes facebookata sängyssä, luennoilla ja vaikka Kauppakadun kompassilla, jos siltä tuntuu. En tajua, miten ihmiset jaksavat elää ilman tavallista pöytäkonetta. Onhan se mukavaa, kun voi käyttää konetta ja loikoilla samalla sängyllä, mutta lähinnä se on epämukavaa. Tietokone keikkuu jalkojen päällä hankalasti, sormet ei osu näppäimille ja näyttö on kamalan pieni.Läppärin käyttö on sellaista kyyryssä nyhräämistä, ja minulla on jo nyt hartiat ihan jumissa.
No niin. Kohta Ilokiven ruokala kutsuu. En LUPAA, että jatkan tänne kirjoittamista, koska jos sen teen, blogin päivittäminen alkaa tuntua pakkopullalta. En muutenkaan halua ikinä luvata mitään (mikä ärsyttää muita ihmisiä suunnattomasti), koska en halua pettää lupauksiani (mikä taas ärsyttää minua kaikkein eniten). Mutta jos siltä tuntuu, saatan näpytellä tänne toisinaan jotain.
Kesä meni taas liian nopeasti. Tuntuu, ettei siitä ole kuin viikko, kun muutin nyssäkkäni Kuopioon ja aloitin työt. Olo on tietyllä tavalla surullinen, koska inhoan syksyä. Kesä on ihanaa ja huoletonta aikaa. On lämmintä eikä tarvitse huolehtia mitään. Aurinko paistaa ja ulos voi mennä ilman, että tarvitsee pukea päälle turkishaalaria. Ihmisetkin ovat paremmalla tuulella. Vai onko se oikeasti edes niin? Tuntuuko elämä silloin jotenkin paremmalta? En oikeasti tiedä. Koska minulla ei ole kauheasti mieleenpainuvia muistoja viime kesältä, luultavasti se ei ollut kovinkaan erikoinen. En selvinnyt Tukholmaa kauemmaksi, vaikka reissuun oli tarkoitus lähteä, ja välillä ikävöin kavereitani, jotka levittäytyivät kesän ajaksi ympäri Suomea. Väkisinkin tulee mieleen se helle, josta raksaduunarina sain nauttia. "Nauttiminen" on kyllä erittäin paljon liioiteltu adjektiivi. Itse tunnuin kärsivän jatkuvasta päänsärystä, koska vaikka tankkasin nestettä jatkuvasti, mikään ei ollut tarpeeksi.
Mutta helle oli kyllä loistava smalltalk-aihe, vaikkakin voin sanoa, että kyllästyin koko aiheeseen. Jos ruuhkabussissa ei ole keksinyt vieruskaverin kanssa muuta puhuttavaa, on aina voinut päivitellä sitä, miten on kuuma ja milloinkahan sataa vettä. Noh, esimerkki taisi olla huono, koska juttelevatko toisilleen tuntemattomat ihmiset muka aamukahdeksan linja-autossa toisilleen? Tuskin (ainakaan muualla kuin Savossa). "No tarkenooko? Kyllä on kuuma kesä. Millonkahan tuota sattaa seuraavan kerran, ku on niin kuivoo?" olivat aika kuluneita repliikkejä, joita sain kuulla ohikulkijoilta noin 67 kertaa päivän aikana. Vastasin luultavasti aina samalla tavalla tyyliin "No ei kyllä palella, ei" typerästi hymyillen ja nyökkäillen, vaikka ei olisi yhtään huvittanut. Me puutarhatyöntekijät, ja etenkin naispuoleiset sellaiset, olemme aina tulilinjalla, kun ohi kulkee seurankipeitä vanhuksia tai naisenkipeitä keski-ikäisiä miehiä. Toisaalta positiivista oli, että tänä kesänä en kuullut kenenkään tulevan luo jonkun kuolleen kepin kanssa ja kysyvän "Saisitko tämän kasvamaan?". Toisinaan ei meinaa huumorintaju enää riittää tuollaiseen.
Muuten kyllä rakennustyömaalla työskentely on mukavaa, kunhan vaan tottuu siihen, että 50 miestä tuijottaa jatkuvasti ja toisinaan jopa tulee tupakkatauolla töllöttämään viereen, kun me tytöt siirrämme kuorma-autolla kivilavoja tai istutamme pensaita (kyllä, se on IHMEELLISTÄ ja täysin ennennäkemätöntä!). Asiattomia kommentteja (esim. vaatetuksesta ja sen vähyydestä) olen kuullut ani harvoin. Oikeasti miesvaltaisella alalla työskentely on mahtavaa, koska miehet ovat tosi rentoja ja hauskoja työkavereita. Ja sen voin sanoa, että nainen ei jää työmaalla koskaan pulaan. Jos vähänkin näyttää avuttomalta, kun ährää täysien kottikärryjen kanssa jossakin ylämäessa, joku taatusti syöksyy apuun, vaikka ei apua oikeasti tarvitsisikaan.
Oli muuten mukavaa tulla takaisin Jyväskylään. Kuopio on ihan kiva kaupunki, mutta en jaksaisi asua siellä jatkuvasti. Meillä on nyt opinnoissa melko rankka mutta (toivottavasti) antoisa vuosi edessä. Ehkä tätä kaikkea helpottaa se, että hankin itselleni miniläppärin, ja voin vastedes facebookata sängyssä, luennoilla ja vaikka Kauppakadun kompassilla, jos siltä tuntuu. En tajua, miten ihmiset jaksavat elää ilman tavallista pöytäkonetta. Onhan se mukavaa, kun voi käyttää konetta ja loikoilla samalla sängyllä, mutta lähinnä se on epämukavaa. Tietokone keikkuu jalkojen päällä hankalasti, sormet ei osu näppäimille ja näyttö on kamalan pieni.Läppärin käyttö on sellaista kyyryssä nyhräämistä, ja minulla on jo nyt hartiat ihan jumissa.
No niin. Kohta Ilokiven ruokala kutsuu. En LUPAA, että jatkan tänne kirjoittamista, koska jos sen teen, blogin päivittäminen alkaa tuntua pakkopullalta. En muutenkaan halua ikinä luvata mitään (mikä ärsyttää muita ihmisiä suunnattomasti), koska en halua pettää lupauksiani (mikä taas ärsyttää minua kaikkein eniten). Mutta jos siltä tuntuu, saatan näpytellä tänne toisinaan jotain.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)