Aim päk!

Tällä bloggaajalla on hieman huono omatunto. Pidin kirjoittamisesta pientä kesälomaa, joka venyi ja venyi. En edes uskaltanut katsoa, milloin viimeksi tänne kirjoitin. Blogin päivittäminen on ollut mielessä, mutta kaikki muut asiat ovat vieneet voiton. Jossain vaiheessa salasanakin oli hukassa, ja ajattelin vain, että se on kohtalon johdatusta: pysy poissa blogista. Mitä pidemmäksi aika venyi, sitä vaikeammalta tuntui tarttua näppäimistöön. "Lukijat varmasti odottavat jotain oikein hienoa, kun olen pitänyt näin pitkän ajatustauon." Hah. Sitä on turha odottaa. Pää on ihan tyhjä, ja mistä minä edes tiedän, lukeeko näitä räpellyksiä enää kukaan.

Kesä meni taas liian nopeasti. Tuntuu, ettei siitä ole kuin viikko, kun muutin nyssäkkäni Kuopioon ja aloitin työt. Olo on tietyllä tavalla surullinen, koska inhoan syksyä. Kesä on ihanaa ja huoletonta aikaa. On lämmintä eikä tarvitse huolehtia mitään. Aurinko paistaa ja ulos voi mennä ilman, että tarvitsee pukea päälle turkishaalaria. Ihmisetkin ovat paremmalla tuulella. Vai onko se oikeasti edes niin? Tuntuuko elämä silloin jotenkin paremmalta? En oikeasti tiedä. Koska minulla ei ole kauheasti mieleenpainuvia muistoja viime kesältä, luultavasti se ei ollut kovinkaan erikoinen. En selvinnyt Tukholmaa kauemmaksi, vaikka reissuun oli tarkoitus lähteä, ja välillä ikävöin kavereitani, jotka levittäytyivät kesän ajaksi ympäri Suomea. Väkisinkin tulee mieleen se helle, josta raksaduunarina sain nauttia. "Nauttiminen" on kyllä erittäin paljon liioiteltu adjektiivi. Itse tunnuin kärsivän jatkuvasta päänsärystä, koska vaikka tankkasin nestettä jatkuvasti, mikään ei ollut tarpeeksi.

Mutta helle oli kyllä loistava smalltalk-aihe, vaikkakin voin sanoa, että kyllästyin koko aiheeseen. Jos ruuhkabussissa ei ole keksinyt vieruskaverin kanssa muuta puhuttavaa, on aina voinut päivitellä sitä, miten on kuuma ja milloinkahan sataa vettä. Noh, esimerkki taisi olla huono, koska juttelevatko toisilleen tuntemattomat ihmiset muka aamukahdeksan linja-autossa toisilleen? Tuskin (ainakaan muualla kuin Savossa). "No tarkenooko? Kyllä on kuuma kesä. Millonkahan tuota sattaa seuraavan kerran, ku on niin kuivoo?" olivat aika kuluneita repliikkejä, joita sain kuulla ohikulkijoilta noin 67 kertaa päivän aikana. Vastasin luultavasti aina samalla tavalla tyyliin "No ei kyllä palella, ei" typerästi hymyillen ja nyökkäillen, vaikka ei olisi yhtään huvittanut. Me puutarhatyöntekijät, ja etenkin naispuoleiset sellaiset, olemme aina tulilinjalla, kun ohi kulkee seurankipeitä vanhuksia tai naisenkipeitä keski-ikäisiä miehiä. Toisaalta positiivista oli, että tänä kesänä en kuullut kenenkään tulevan luo jonkun kuolleen kepin kanssa ja kysyvän "Saisitko tämän kasvamaan?". Toisinaan ei meinaa huumorintaju enää riittää tuollaiseen.

Muuten kyllä rakennustyömaalla työskentely on mukavaa, kunhan vaan tottuu siihen, että 50 miestä tuijottaa jatkuvasti ja toisinaan jopa tulee tupakkatauolla töllöttämään viereen, kun me tytöt siirrämme kuorma-autolla kivilavoja tai istutamme pensaita (kyllä, se on IHMEELLISTÄ ja täysin ennennäkemätöntä!). Asiattomia kommentteja (esim. vaatetuksesta ja sen vähyydestä) olen kuullut ani harvoin. Oikeasti miesvaltaisella alalla työskentely on mahtavaa, koska miehet ovat tosi rentoja ja hauskoja työkavereita. Ja sen voin sanoa, että nainen ei jää työmaalla koskaan pulaan. Jos vähänkin näyttää avuttomalta, kun ährää täysien kottikärryjen kanssa jossakin ylämäessa, joku taatusti syöksyy apuun, vaikka ei apua oikeasti tarvitsisikaan.

Oli muuten mukavaa tulla takaisin Jyväskylään. Kuopio on ihan kiva kaupunki, mutta en jaksaisi asua siellä jatkuvasti. Meillä on nyt opinnoissa melko rankka mutta (toivottavasti) antoisa vuosi edessä. Ehkä tätä kaikkea helpottaa se, että hankin itselleni miniläppärin, ja voin vastedes facebookata sängyssä, luennoilla ja vaikka Kauppakadun kompassilla, jos siltä tuntuu. En tajua, miten ihmiset jaksavat elää ilman tavallista pöytäkonetta. Onhan se mukavaa, kun voi käyttää konetta ja loikoilla samalla sängyllä, mutta lähinnä se on epämukavaa. Tietokone keikkuu jalkojen päällä hankalasti, sormet ei osu näppäimille ja näyttö on kamalan pieni.Läppärin käyttö on sellaista kyyryssä nyhräämistä, ja minulla on jo nyt hartiat ihan jumissa.

No niin. Kohta Ilokiven ruokala kutsuu. En LUPAA, että jatkan tänne kirjoittamista, koska jos sen teen, blogin päivittäminen alkaa tuntua pakkopullalta. En muutenkaan halua ikinä luvata mitään (mikä ärsyttää muita ihmisiä suunnattomasti), koska en halua pettää lupauksiani (mikä taas ärsyttää minua kaikkein eniten). Mutta jos siltä tuntuu, saatan näpytellä tänne toisinaan jotain.