"Elämä on vuoristorattoo, se pittää vuan ajjoo". Vai miten se Ronan Keating lauloikaan. Ihan oikeassa se kyllä oli. Viikon sisällä olen ehtinyt kokea kaikki mahdolliset tunteet. Viikonloppuna alkoi nousukausi. Kaikki tuntui menevän hyvin. Ei hyvin vaan suorastaan loistavasti! Maanantaina alkoivat ensimmäiset opetustunnit, ja pääsin kasiluokkalaisten kanssa syventymään modusten ihmeelliseen maailmaan. Tunnit ovat menneet paremmin kuin odotin, ja olen ollut ihan innoissani jokaisen tunnin jälkeen. Tiedättekö sen tunteen, kun tajuaa, että tähän hommaan minut on tarkoitettu? Nyt olen oikealla alalla. Tällä hetkellä tuntuu, etten tiedä mitään parempaa kuin opettaminen. Alkuviikosta viimeinkin varasin myös lennot New Yorkiin, ja olen jo sitäkin reissua ehtinyt jännittää.
Noh, jotta elämäni ei vaikuttaisi liian hyvältä, kaikki romahti, kun tulin väsyneenä kotiin "melko" vilkkaan äikäntunnin jälkeen ja sain käsiini sen ihanan byrokratialaitoksen valkoisen kirjekuoren - Kelan siis. Kela on päättänyt perua opintotukea takaisin 500 euroa valituksistani huolimatta. Kyllä, minulla on rahaa kuin roskaa ja joskus siitä on jopa todella vaikeaa päästä eroon. Onneksi Kela tuli apuun. Huooh. Jos mielialaa mitattaisiin asteikolla yhdestä kymmeneen, minulla se olisi -37. Hassua, miten mikään ei tunnukaan enää kivalta ja ihanalta. Näin se typerä laitos vaan masentaa ihmiset. Isona aion kyllä ruveta rikkaaksi, jotta ei tarvitse enää välittää jostain 500 euron laskuista. Minusta tulee Miljonääriäiti ja käyn vain pelaamassa golfia ja shoppailen sikamaisen kalliita Louis Vuittonin laukkuja.
Huomenna minulla on viimeinen tunti kasiluokan kanssa. Nyt jännittää, miten se sujuu. Oppilaat saavat tehdä pieniä vuoropuheluja, ja jokainen hahmo käyttää puheessaan vain yhtä modusta. Toivottavasti he innostuvat siitä. Tai onhan heillä aina mahdollisuus tehdä kirjasta kertaustehtäviä. Oppilaat ovat mukavia, ja luokassa on hyvä ryhmähenki. Aika vilkkaitahan he ovat mutta ainakin vielä ovat jollakin tavalla pysyneet hyppysissä. Olisihan se tietenkin mukavaa, jos kaikki kuuntelisivat, kun käyn läpi tehtävänantoa. Eräs poika ei juurikaan keskity aiheeseen, mutta jos pitäisin kokeen siitä, mitä minulla on ollut tällä viikolla päälläni, hän saisi siitä taatusti kympin. "Ope, missä sun silmälasit on? Onko sulla piilarit? Sulla on ne samat helmet kuin toissapäivänä. Ihan varmasti on! Katoitko eilen Salkkarit? Tiiätkö sen historianopiskelijan, sen Jukan?" Joo-o, kysymyksiä riittää. Valitettavasti tämä vie hieman huomiota itse opettamiselta. Hauskoja ne teinit silti on. Vielä niin lapsia kuitenkin.
Huomenna käyn vielä opintutukitoimistolla itkemässä, miksi sitä tukea peritään takaisin. Jos minusta ei kuulu, niin olen luultavasti vetänyt ranteet auki (toivottavasti omat eikä ainakaan Kelan tädin). Nyt viimeinkin oikeasti ymmärrän, miksi sitä kampuksen hallintorakennusta sanotaan Tyrannicumiksi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti