Perjantain oppitunti ei sitten mennytkään ihan niin hyvin, kuin olisin toivonut. Itse asiassa se meni aika surkeasti. Lopputunnista oppilaat alkoivat tehdä ryhmätyötä, mutta luokan pojat alkoivat johonkin ihmeen vastarintaan minua kohtaan. He menivät vain luokan perälle rupattelemaan ja heittelemään lennokkeja eivätkä suostuneet tekemään mitään. Ei tämä käytös tietenkään välttämättä minusta johtunut, mutta kyllä se tunti jäi silti kaivelemaan.
Ihminenhän on aina itse itsensä pahin kriitikko. Mistä te johtuu, että yksi ikävä tapahtuma kumoaa aina ne kaikki miljoonat hyvät? Sama asiahan on palautteenkin kanssa. Jos saa paljon hyvää palautetta, mutta sitten joku sanookin jotain negatiivista, vain jälkimminen jää mieleen. Tiedän ihan hyvin, että auktoriteettiongelmia sattuu ihan kaikille. Ja etenkin opiskelijoille ja aloitteleville opettajille. Silti sitä jotenkin syvällä sisimmissään ajattelee, että miksi tämä sattui juuri minulle. Mikä minussa on vikana. Vaikka muut tunnit menivätkin hyvin, en enää osaa ajatella sitä vaan olen vain mielessäni kelannut perjantain tunnin tapahtumia. Nyt perjantaista on jo 3 päivää, eikä sen päivän tapahtumat enää pyöri mielessä. Miten itsensä saisi käännettyä sellaiselle vaihteelle, että loppuisi kaikki itsesyytökset tai negatiiviset ajatukset aina, kun jotain hieman ikävämpää sattuu? Ja huomio, en minä oikeasti ajattele, että olen huono ja tyhmä, mutta minkäs sitä tunteilleen mahtaa.
Ihmisillä on erilaisia tapoja piristää itseään huonoina päivinä. Jotkut menevät lenkille ja juoksevat itsensä henkihieveriin. Toiset ostavat kilon suklaata ja hautautuvat sohvan nurkkaan katsomaan hömppäelokuvia. Jotkut ilkeilevät toisille, toiset avautuvat ystävilleen. Minä taas pidin perjantai-iltana kuuden tunnin Kylmä rinki -maratonin. Ozin katsoessa omat ongelmat tuntuvat aivan mitättömiltä. Sarja on hyvä muistutus siitä, miten joillakin asiat ovat aina huonommin. En tiedä, onko moisen väkivaltasarjan tuijottaminen tehnyt välttämättä hyvää mielenterveydelleni. Kohta minusta on luultavasti aivan normaalia kiroilla, kieroilla, käyttää huumeita ja tappaa kostoksi. Kun alkaa katsoa Kylmää rinkiä, on todella vaikeaa lopettaa, sillä sarja vain on niin koukuttava. Parasta siinä on moniulotteiset hahmot. Vaikka kaikki vangit ovat roistoja, jokaisessa on jotain inhimillistä. Yllättävää, miten sarjassa on voitu syventyä jokaiseen hahmoon, vaikka päähenkilöitäkin on niin monta.
Inhoan sitä yksipuolista jaottelu hyviin ja pahoihin. Itse en usko, että kukaan ihminen (no mielisairaat tietysti, mutta se on eri asia) voi olla läpeensä hyvä tai huono. Ihan samalla tavalla kukaan ei ole täysin tyhmä tai älykäs. Jokainen ihminen on niin moniuloitteinen kokonaisuus, ettei ketään pitäisi mielestäni jaotella yhtään mitenkään, sillä jos meillä menee ihmisikä tutustuessa itseemme, emme koskaan voi oikeasti tuntea toistakaan. Jos joku sanoo, että tuntee itsensä, hän ei ole asiaa koskaan miettinytkään. Minä ainakin yllätyn melkein päivittäin oman käytökseni tai kokemieni tunteiden takia. Esimerkiksi ihmisten seurassa tuntuu, kuin seuraisin itseäni jostakin ulkopuolelta ja tekisin huomioita teoistani tai sanomisistani.
Miksi meidän ylipäätään pitää eritellä, millaisia ihmisiä olemme? Esimerkiksi nyt opeopinnoissa olen tutustunut moniin muihin opeopiskelijoihin, ja meidän on pitänyt kertoa, millaisia olemme. Jotenkin tehtävä tuntui minusta yhtäkkiä älyttömän vaikealta. Niin, tiedän kyllä, että se oli vain tutustumisleikki, mutta ehkä minä vain ajattelen liikaa. Tuntuisi valehtelulta sanoa esimerkiksi, että olen puhelias ja sosiaalinen (By the way kuka voi sanoa olevansa huumorintajuinen? Eihän kukaan pidä itseään tosikkona!), sillä en ole kumpaakaan noista läheskään aina. Ihan tyhmäähän on ottaa stressiä tällaisesta tehtävästä, mutta aloin myöhemmin oikeasti miettiä, miten minun pitäisi kuvailla itseäni - loppujen lopuksi en keksinyt mitään sopivia adjektiiveja.
Ihmiset yleensä erittelevät, millaisia ovat vertailemalla itseään muihin ihmisiin sekä siihen, millaisiksi muut meitä kuvailevat. Tässä ehkä onkin kaksi (minun?) suurinta ongelmaa: itseään muihin ihmisiin vertaileminen sekä sen erittely, kuka tai mikä olen. Perjantainakin vertasin opetustani muihin ja mietin, ettei muille ole käynyt näin. Usein taas vertailu auttaa oppimaan. Toisten onnistumisista ja virheistä voi ottaa opiksi, mutta silti ei pitäisi ajatella koskaan liikaa, sillä siitä seuraa vain ongelmia ja itsesyytöksiä. Minä selvästi olen ajatellut tänään liikaa, sillä en enää itsekään kykene kunnolla seuraamaan ajatuskulkujani. Ajatuksia on paljon, mutta en vain saa langan päästä kiinni. Tuntuu, kuin olisin ollut pääsemässä johonkin, mutta sitten kadotin ajatuksen. Tunne on sama, kun unohtaa jonkun tutun ihmisen nimen, eikä kykene palauttamaan sitä mieleensä, vaikka ihan hyvin sen tietää.
Olin eilen illalla sepustanut tänne pitkät tarinat, mutta netti alkoi pätkiä, kun yritin julkaista tämän kirjoituksen. Vähänkö rupesi ketuttamaan, mutta nyt jälkeen päin se ehkä oli ihan hyvä. Olin yön pimeinä hetkinä kirjoitellut aika kummallisia juttuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti