Hahaa, eipä tarvinnutkaan vetää ranteita auki! Selvittelin Kelan kanssa hieman tuloja ja lähetin niille pari palkkakuitta ja voitteko kuvitella, vastaus tuli jo viikon sisällä: "Opintotuen takaisinperintä on aiheeton." Voi pojat, että olen nyt onnellinen! Nyt voin alkaa suunnitella New Yorkin reissua ja seuraavana tehtävänä onkin mennä poliisiasemalle hankkimaan uusi koneella luettava passi. Esta-hakemuskin pitäisi laittaa vetämään. Ja kun vielä saisi jostain ilmaista rahaa, niin voisiko paremmin enää mennäkään! Minulla on tapana kirjoittaa useammin kaikista ikävistä ja negatiivisista asioista. En oikein tiedä, mistä se johtuu, koska en minä pessimisti ole. Koska kerrankinkin olen hyvällä tuulella (sitä on jatkunut jo ainakin kaksi päivää, ehkä jopa pitempään), ajattelin kirjoittaa sellaisista asioista, joista tykkään. Tarkennukseksi vielä tähän, että yleensä minä olen hyvällä tuulella, mutta silti toisinaan ahdistaa, mikä johtuu yleensä tekemättömistä koulutehtävistä tai rahaongelmista.
Eilen kävin pitkästä aikaa kirjastossa. En nyt puhu siitä ankeasta ja rumasta yliopiston pääkirjastosta, jossa aina tulee ahdistava olo: pitäisi opiskella ja pitäisi lukea, mutta oikeasti sieltä vain haluaisi äkkiä pois (minkä minä yleensä teenkin). Minä en kuulu niihin tunnollisiin ihmisiin, jotka menevät opiskelemaan kirjastoon, koska tunnen siellä oloni epämukavaksi. Ensinnäkin siellä tulee olo, että pitäisi olla fiksu ja aikaansaava ja pitäisi oikeasti tehdä jotain. Siellä ei voi kulkea verkkareissa, olla ilman kenkiä ja juoda kahvia samalla, kun istuu koneella (minä saatan joskus jopa ihan oikeasti tehdä jotain opiskelujuttuja, vaikka tätä sattuukin melko harvoin). Siellä ei myöskään kehtaa nostaa jalkoja pöydälle, mikä on lempiasentoni koneella istuessa.
Noh, nyt eksyin jo aiheesta. Kävin siis tänään kaupunginkirjastossa. Ah. Se on ihana paikka. Minusta on ihan parasta kuljeskella hyllyjen välissä ja tutkia kirjoja. Minä muuttaisin asumaan kirjastoon, jos se vain olisi mahdollista. Kirjastoissa on aivan oma rauhallinen tunnelmansa. Kirjakaupatkin on tosi kivoja, mutta jos siellä haluaa lainata kirjan, vastineeksi on annettava rahaa, eikä minulla sitä juurikaan ole. Joskus olen harkinnut, että menisin töihin kirjastoon, mutta siinähän katoaisi koko sen paikan hohto. Ihanasta oleskelusta tulisikin työtä. Sitä paitsi kirjastotyötenkijät on yleensä aikamoisia vässyköitä... Joskus aion hankkia oman kirjaston. Silloin kukaan tuntematon ei pääse kähmimään kirjojani, ja mikä parasta, siellä voin kuljeskella vaikka alasti.
Eräs toinen asia, jota rakastan, on ihmisten tuijottaminen. Minusta on ihan parasta mennä jonnekin yleiselle paikalle, esim. kahvilaan, ja vain seurata ihmisiä. Jo pelkästään ihmisten kasvot ovat älyttömän mielenkiintoisia. Voisin tarkkailla muita tunteja. Tarkoituksena ei ole arvioida, kuka on ruma ja kuka kaunis, vaan pelkästään tehdä huomioita. Olen jo luokitellut eri kasvonpiirteitä erilaisiin kategorioihin. On hauskaa huomata, että jotkut ihmiset muistuttavat toisiaan: "Ahaa, tuolla on tuollaiset pitkulaiset kasvot, syvällä olevat silmät ja töpselikärsä kuin sillä yhdelläkin tyypillä!". Etenkin silmät ovat erityisen jännittävät! Harvat muistavat, minkäväriset silmät kenelläkin on, mutta minä pistän tämän asian aina merkille heti ensimmäisenä. Tarkkailen aina ihmisten tapaa kävellä, liikkua ja puhua. Pukeutuminen minua ei niinkään kiinnosta ja yleensä en muista, mitä kenelläkin on päällä. En oikein ymmärrä muutenkaan mitään vaate- tai muotihössötystä. Trendit vaihtuu jatkuvasti, joten mitä järkeä on yrittää pysyä sen virtauksissa mukana?
Katsekontakti kertoo ihmisestä paljon, ja myös sen takia pidän tuijottamisesta. Olen huomannut, että harvat oikeasti katsovat muita ihmisiä esim. bussissa. Ilmeisesti ns. sulkeutumalla he luovat oman tilan, sillä kaupungissa me jokainen asumme niin tiiviisti ja olemme päivittäin tekemisissä ihmisten kanssa. Maallahan omaa tilaa ei tarvitse hakea, vaan sieltä on nimenomaan hakeuduttava ihmisten seuraan (tietenkin kaupungissakin voi sulkeutua neljän seinän sisälle näkemättä ihmisiä). Tapanani onkin katsella ihmisiä yleisillä paikoilla, esim. bussissa. Kokeilen, kuka vastaa katseeseen ja kuka ei, ja tarkkailen, miten ihmiset reagoivat suoraan katseeseen. Luultavasti suurin osa pitää minua hulluna tai luulee, että olen kiinnostunut, mutta oikeastaan en välitä siitä. Minusta vain tuntuu jotenkin hullulta, että kulttuuriimme kuuluu olla huomioimatta muita ihmisiä. Esitämme, että olisimme yksin, vaikka ympärillämme olisi tuhansia ihmisiä.
Minulla oli vielä kauheasti ajatuksia näihin aiheisiin liittyen, mutta kadotin ne, kun pysähdyin tuossa iltapäivällä lukemaan Rouva Bovarya, mikä on todella väsyttävää puuhaa. Ajattelin, että voisin viimeinkin yrittää saada tehtyä kirjallisuuden perusopinnot, niin voisin sitä kandin tutkintoakin hakea. Saa nähdä, miten Kafka, Dostojevski ja kumppanit mahtuu minun syksyyn. Ainahan voin tietenkin lukea kirjoista Wikipediasta ja mennä sen jälkeen tenttiin. Ko. suoritustapa on hyvin yleinen ja hyväksi havaittu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti