Levottomat kädet ja vielä levottomampi mieli

Huh, minne se aika aina katoaa? Syysloma mennä vilahti, vaikka minulla ei pitänyt olla mitään suunnitelmia. Ajelin ympäri Itä-Suomea. Kuopiossa ehdin käydä kolmesti. Kävin CMX:n keikallakin. Se oli tosi hyvä, vaikkakin ne soittivat aika paljon biisejä uudelta levyltä, jota en ole kuunnellut lainkaan. Keikoilla pitäisi käydä kyllä useammin. En tiedä, miksi ei tule lähdettyä kovinkaan usein. Toisaalta esim. Kuopion Henkassa on rasittavaa käydä keikoilla, koska jos bändi on suosittu, on turha toivo, että bändin jäseniä näkee. Henkan tilat on tosi pienet ja lavan eteen on laitettu hölmöjä tolppia. Yleensä itse joudun seisomaan joko sellaisen takana tai sitten joku kaksimetrinen hevimies moshaa juuri minun edessä. Ehkä vain kuvittelen, mutta ne pitkät ihmiset tulevat aina minun eteen (tältä ilmeisesti lyhyistä ihmisistä tuntuu joka päivä). Mitä järkeä on maksaa siitä, että pääsee KUUNTELEMAAN bändiä, mutta lopulta ei näe kuin laulajan päälaen? Pahimmassa tapauksessa saa vielä turpaansa sen hevimoshaajan kyynärpäästä.

Tein lomalla vähän töitäkin. Tarkistin erään gradun kieliasua. Jostain kumman syystä minusta se oli tosi mukavaa, joten taidan selkeästi olla oikealla alalla. Meillä on jo heti ensimmäisestä opiskeluvuodesta lähtien sanottu, ettei meistä ole tarkoitus tulla mitään kielipoliiseja. Olevinaan olen todella liberaali kielen suhteen, mutta oikeasti on pakko myöntää, että kirjoitusvirheet saavat minut ärsyyntymään (tämä tieto ei tule monellekaan yllätyksenä). Tiedän olevani todella kummajainen, mutta kielioppi vain on minun intohimoni! Olen ihan liekeissä, kun saan korjata virheitä. Jollakin tavalla tämä taito tuntuu hieman turhalta. Olen vain tällainen hullu nipottaja, jolla on nuttura liian kireällä. Mitä väliä on joillakin pilkkusäännöillä, kun ihmisiä kuolee liikenneonnettomuuksissa ja sademetsiä tuhotaan ja maailmassa tapahtuu kaikkea kamalaa?

Toisaalta moni ei kuitenkaan ajattele, miten paljon pilkku- ja yhdyssanavirheet hidastavat lukemista. Esimerkiksi ihmisten statuspäivityksiä Facebookissa (näistä olen kirjoittanut aiemminkin ja tekisi taas mieli) joutuu joskus lukemaan useaan kertaan. On rasittavaa, ettei ajatus tule ilmi heti ensimmäisellä kerralla. Olisikin kiva tietää, että onko yhdyssanaongelmaisten sitten helpompi lukea sellaista tekstiä, jossa on paljon yhdyssanavirheitä. Johtuuko minun ongelmani vain siitä, että oletan ihmisten kirjoittavan oikein ja lukiessani joudun aina palaamaan virkkeen alkuun, koska yksi väärin kirjoitettu sana muuttaakin heti tulkintaa? No jaa, mitäpä minä näistä marmattamaan, kun ei aihe muita juuri kiinnosta. Toisaalta tämä on minun blogi ja saan kirjoittaa tänne mitä tahansa, joten turha tulla valittamaan!

Olen pikkuhiljaa tullut sellaiseen tulokseen, että minulla on jokin levottomuus- tai keskittymishäiriö. Luennoilla minä olen se, joka vääntyilee ja kääntyilee levottomasti penkissään jo vartin päästä. Vaihdan asentoa noin kahden minuutin välein, näpyttelen kännykkääni tai tutkailen kalenteria. Välillä terästäydyn ja tuijotan silmä kovana luennoitsijaa, mutta oikeasti ajattelen lukemaani kirjaa, tuntisuunnitelmaa tai lounasta. Kämppikseni sanoi, että olen hötkyilijä. Hän itse istuu sievästi ja hiljaa koko luennon ja KUUNTELEE, minä en siihen pysty. Pelkästään muistiinpanoja kirjoittamalla pystyn kuuntelemaan koko puolitoista tuntia. Esimerkiksi puhelimessa puhuessani tykkään samalla puuhailla jotain. Siivoaminen tai jokin pieni näpertäminen on juuri hyvää tekemistä. Miten jotkut kykenevät vain istumaan samalla? Siinähän menee tehokasta aikaa aivan hukkaan!

Minä tarvitsen jotain tekemistä samalla, kun kuuntelen. Minun kannattaisi ehkä ruveta neulomaan, koska tykkään näpertää käsilläni samalla jotain (siksi revinkin esim. kynsinauhoja luennoilla, mikä on tosi huono juttu). Esimerkiksi tänään luennolla kirjoittelin kalenteriini menoja sun muita, kuuntelin samalla todella sujuvasti ja olin erittäin tyytyväinen itseeni. Luultavasti näytin siltä, ettei minua kiinnosta pätkääkään, mutta minusta tuntui hyvältä, että pystyin puuhastelemaan samalla. Tässäkin on riskinsä. Keskittymiskykyni nimittäin on loistava, kun alan lukea jotain. Siskoni taatusti allekirjoittavat tämän! Lukiessani en oikeasti kuule ollenkaan, mitä ympärillä tapahtuu tai mitä muut puhuvat. Lukeminen on siis täysin poissuljettua luentojen aikana.

Minun pitäisi suunnata tämä levottomuusenergia johonkin, sillä minä tykkään tehdä montaa asiaa yhtäaikaa. Tätä tilannetta hankaloittaa se, että mielenkiintoni lopahtaa todella nopeasti. Olen esimerkiksi neulonut yhtä villasukkaparia noin kaksi vuotta, ja toinen sukista on edelleen kesken. Syyslomalla otin projektiksi neuloa sukan loppuun, mutta äiti oli jossain välissä käynyt neulomassa sitä ja tehnyt kavennukset väärin, joten siihen jäi sekin homma (työn purkaminen on kaikkein kammottavinta takapakkia, joten en enää edes yrittänyt neuloa!). Haluaisin opetella tekemään jotain hienoja neuletakkeja ja boleroita, mutta minun periaatteeni on, että jos jotain ei luonnostaan jo osaa, ei kannata edes yrittää - en siis koskaan tule oppimaan neulomisen hienouksia tai mitään muutakaan. Pitäisikö minun mennä tutkituttamaan, onko minulla adhd vai onko muillakin samanlaisia levottomuusongelmia? Hups, kylläpäs tuli taas teksille pituutta. Jaksoikohan kukaan lukea tänne asti?

Mikä on levyseppä?

Ajattelin äsken irtautua sohvan ja läppärin maagisesta vetokentästä ja mennä hieman ulos tuulettamaan tunkkaisia aivojani. Eipä kyllä tee enää mieli mennä pihalle. Ulkona tulee vaakatasossa jotain lumen ja veden sekoitusta, joten aivot todellakin olisi saanut oikein kunnolla tuuletusta (korvien välissä vetää todella tehokkaasti). Mitään kunnon lunta se tahmainen töhkä ei ole. Se vain jää märkänä ja painavana kiinni vaatteisiin. Käännyin siis kannoillani ja käperryin sohvalle viltin alle läppärin kanssa. Tulisipa joku vielä laittamaan tulen takkaan ja kynttilöitä palamaan, niin olisin superonnellinen! Iloitsin jo aamulla siitä, etten ole enää yläasteikäinen teini, vaan voin hyvillä mielin vetää jalkaan kumisaappaat ja villakangastakin. Pipon käyttökään ei nolota enää. Toisaalta muoti näyttää muuttuneen omista yläasteajoista jo aika paljon, sillä nykyteinit ovat todella trendikkäitä ja pukeutuvat järkevästi. Onneksi lantiofarkkujen ja napapaitojen aika on jo ohi!

Minulla on jatkuvasti kauhea matkakuume. Kaverit ovat levittäytyneet ympäri maailmaa, ja monet heistä kirjoittavat blogia. Luen niitä hieman kateellisena ja haaveilen matkustelusta. Olen suunnitellut hieman vaihtoon lähtemistä ja sain juuri kuulla, että Skotlannissa Aberdeenissa on vaihtopaikka. Se olisi unelmien täyttymys. Tai no, kaupunki voisi olla Edinburgh tai Inverness, mutta kaikkea ei voi saada. Mikään muu paikka ei ole jäänyt samalla tavalla mieleen kuin Skotlanti. Moni rakastuu esim. Venetsiaan tai Pariisiin, mutta minulla ei ole niihin paikkoihin mitään hinkua takaisin. Skotlannissa viehättävät mielenkiintoinen historia, kulttuuri, gaelin kieli ja etenkin mielettömän upeat maisemat. Skotlanti lumoaa samalla tavalla kuin karu lapin luonto. Onneksi voin hieman lievittää matkakuumettani New Yorkin matkalla. Hieman pelottaa kuitenkin lähteä reissuun, koska en ole koskaan matkustanut yksin. Äskettäin aloin jopa jännittää lentämistä, mikä on hassua, koska en ole koskaan pelännyt sitä. Onneksi minun ei tarvitse paikan päällä olla yksin, vaan siellä odottaa rakas ystävä. Mahtavaa, että saan oman oppaan. Matkustamisessa on se ikävä puoli, että itse ei välttämättä löydä niihin parhaimpiin paikkoihin. Onhan sitä turistirysissäkin tietysti käytävä, mutta itse haluaisin tutustua paikalliseen kulttuuriin ja käydä paikoissa, joissa tavalliset asukkaatkin käyvät.

Tuli ihan kauhean huono omatunto, kun olen röhnöttänyt sohvalla koko illan. Tein päivällä pannaria, ja sitä tuli syötä hieman liikaa (mansikkahillon ja kermavaahdon kera). Sivusilmällä seurasin Dieetit vaihtoon -sarjaa, joka on paras tapa syyllistää. Heti mietin, että olisi sittenkin pitänyt mennä sinne lenkille ja syödä vähän vähemmän. Tai ainakin sen kermavaahdon olisi voinut jättää pois. Siinä sarjassahan ei ole pelkästään läskejä vaan myös niitä tikkulaihoja, joten siinä tulee tuplasti ahdistusta. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun aiheutetaan huono omatunto sekä laihoille että lihaville. Ja tietenkin siinä sivussa myös normaalipainoisille ja hieman pullukoille. Luultavasti tällaiset ohjelmat eivät innosta ketään oikeasti laihduttamaan, liikkumaan tai tarkkailemaan ruokavaliotaan. Ne saavat vain syömään enemmän masennukseen. Tai no, tarvitseeko siihen syömiseen edes mitään syytäkään. By the way. Toinen sarja, joka aiheuttaa ahdistuksen, on Big Brother. Olen katsotnut sitä noin 15 minuuttia, ja tekisi jo mieli ampua itseni. Miten kukaan jaksaa seurata sitä sähellystä ja haahuilua? Itse sarjassa ei tapahdu mitään. Sanalla sanoen se on tylsä. Jopa minunkin elämässä tapahtuu enemmän, eikä minun elämässä tapahdu yhtään mitään. Paitsi kyllä minun päässä on enemmän toimintaa ("Mikä on levyseppä?" Voi tsiisus.).

I´m loving it

Hahaa, eipä tarvinnutkaan vetää ranteita auki! Selvittelin Kelan kanssa hieman tuloja ja lähetin niille pari palkkakuitta ja voitteko kuvitella, vastaus tuli jo viikon sisällä: "Opintotuen takaisinperintä on aiheeton." Voi pojat, että olen nyt onnellinen! Nyt voin alkaa suunnitella New Yorkin reissua ja seuraavana tehtävänä onkin mennä poliisiasemalle hankkimaan uusi koneella luettava passi. Esta-hakemuskin pitäisi laittaa vetämään. Ja kun vielä saisi jostain ilmaista rahaa, niin voisiko paremmin enää mennäkään! Minulla on tapana kirjoittaa useammin kaikista ikävistä ja negatiivisista asioista. En oikein tiedä, mistä se johtuu, koska en minä pessimisti ole. Koska kerrankinkin olen hyvällä tuulella (sitä on jatkunut jo ainakin kaksi päivää, ehkä jopa pitempään), ajattelin kirjoittaa sellaisista asioista, joista tykkään. Tarkennukseksi vielä tähän, että yleensä minä olen hyvällä tuulella, mutta silti toisinaan ahdistaa, mikä johtuu yleensä tekemättömistä koulutehtävistä tai rahaongelmista.

Eilen kävin pitkästä aikaa kirjastossa. En nyt puhu siitä ankeasta ja rumasta yliopiston pääkirjastosta, jossa aina tulee ahdistava olo: pitäisi opiskella ja pitäisi lukea, mutta oikeasti sieltä vain haluaisi äkkiä pois (minkä minä yleensä teenkin). Minä en kuulu niihin tunnollisiin ihmisiin, jotka menevät opiskelemaan kirjastoon, koska tunnen siellä oloni epämukavaksi. Ensinnäkin siellä tulee olo, että pitäisi olla fiksu ja aikaansaava ja pitäisi oikeasti tehdä jotain. Siellä ei voi kulkea verkkareissa, olla ilman kenkiä ja juoda kahvia samalla, kun istuu koneella (minä saatan joskus jopa ihan oikeasti tehdä jotain opiskelujuttuja, vaikka tätä sattuukin melko harvoin). Siellä ei myöskään kehtaa nostaa jalkoja pöydälle, mikä on lempiasentoni koneella istuessa.

Noh, nyt eksyin jo aiheesta. Kävin siis tänään kaupunginkirjastossa. Ah. Se on ihana paikka. Minusta on ihan parasta kuljeskella hyllyjen välissä ja tutkia kirjoja. Minä muuttaisin asumaan kirjastoon, jos se vain olisi mahdollista. Kirjastoissa on aivan oma rauhallinen tunnelmansa. Kirjakaupatkin on tosi kivoja, mutta jos siellä haluaa lainata kirjan, vastineeksi on annettava rahaa, eikä minulla sitä juurikaan ole. Joskus olen harkinnut, että menisin töihin kirjastoon, mutta siinähän katoaisi koko sen paikan hohto. Ihanasta oleskelusta tulisikin työtä. Sitä paitsi kirjastotyötenkijät on yleensä aikamoisia vässyköitä... Joskus aion hankkia oman kirjaston. Silloin kukaan tuntematon ei pääse kähmimään kirjojani, ja mikä parasta, siellä voin kuljeskella vaikka alasti.

Eräs toinen asia, jota rakastan, on ihmisten tuijottaminen. Minusta on ihan parasta mennä jonnekin yleiselle paikalle, esim. kahvilaan, ja vain seurata ihmisiä. Jo pelkästään ihmisten kasvot ovat älyttömän mielenkiintoisia. Voisin tarkkailla muita tunteja. Tarkoituksena ei ole arvioida, kuka on ruma ja kuka kaunis, vaan pelkästään tehdä huomioita. Olen jo luokitellut eri kasvonpiirteitä erilaisiin kategorioihin. On hauskaa huomata, että jotkut ihmiset muistuttavat toisiaan: "Ahaa, tuolla on tuollaiset pitkulaiset kasvot, syvällä olevat silmät ja töpselikärsä kuin sillä yhdelläkin tyypillä!". Etenkin silmät ovat erityisen jännittävät! Harvat muistavat, minkäväriset silmät kenelläkin on, mutta minä pistän tämän asian aina merkille heti ensimmäisenä. Tarkkailen aina ihmisten tapaa kävellä, liikkua ja puhua. Pukeutuminen minua ei niinkään kiinnosta ja yleensä en muista, mitä kenelläkin on päällä. En oikein ymmärrä muutenkaan mitään vaate- tai muotihössötystä. Trendit vaihtuu jatkuvasti, joten mitä järkeä on yrittää pysyä sen virtauksissa mukana?

Katsekontakti kertoo ihmisestä paljon, ja myös sen takia pidän tuijottamisesta. Olen huomannut, että harvat oikeasti katsovat muita ihmisiä esim. bussissa. Ilmeisesti ns. sulkeutumalla he luovat oman tilan, sillä kaupungissa me jokainen asumme niin tiiviisti ja olemme päivittäin tekemisissä ihmisten kanssa. Maallahan omaa tilaa ei tarvitse hakea, vaan sieltä on nimenomaan hakeuduttava ihmisten seuraan (tietenkin kaupungissakin voi sulkeutua neljän seinän sisälle näkemättä ihmisiä). Tapanani onkin katsella ihmisiä yleisillä paikoilla, esim. bussissa. Kokeilen, kuka vastaa katseeseen ja kuka ei, ja tarkkailen, miten ihmiset reagoivat suoraan katseeseen. Luultavasti suurin osa pitää minua hulluna tai luulee, että olen kiinnostunut, mutta oikeastaan en välitä siitä. Minusta vain tuntuu jotenkin hullulta, että kulttuuriimme kuuluu olla huomioimatta muita ihmisiä. Esitämme, että olisimme yksin, vaikka ympärillämme olisi tuhansia ihmisiä.

Minulla oli vielä kauheasti ajatuksia näihin aiheisiin liittyen, mutta kadotin ne, kun pysähdyin tuossa iltapäivällä lukemaan Rouva Bovarya, mikä on todella väsyttävää puuhaa. Ajattelin, että voisin viimeinkin yrittää saada tehtyä kirjallisuuden perusopinnot, niin voisin sitä kandin tutkintoakin hakea. Saa nähdä, miten Kafka, Dostojevski ja kumppanit mahtuu minun syksyyn. Ainahan voin tietenkin lukea kirjoista Wikipediasta ja mennä sen jälkeen tenttiin. Ko. suoritustapa on hyvin yleinen ja hyväksi havaittu.

Millä adjektiiveilla sinä kuvaisit itseäsi?

Perjantain oppitunti ei sitten mennytkään ihan niin hyvin, kuin olisin toivonut. Itse asiassa se meni aika surkeasti. Lopputunnista oppilaat alkoivat tehdä ryhmätyötä, mutta luokan pojat alkoivat johonkin ihmeen vastarintaan minua kohtaan. He menivät vain luokan perälle rupattelemaan ja heittelemään lennokkeja eivätkä suostuneet tekemään mitään. Ei tämä käytös tietenkään välttämättä minusta johtunut, mutta kyllä se tunti jäi silti kaivelemaan.

Ihminenhän on aina itse itsensä pahin kriitikko. Mistä te johtuu, että yksi ikävä tapahtuma kumoaa aina ne kaikki miljoonat hyvät? Sama asiahan on palautteenkin kanssa. Jos saa paljon hyvää palautetta, mutta sitten joku sanookin jotain negatiivista, vain jälkimminen jää mieleen. Tiedän ihan hyvin, että auktoriteettiongelmia sattuu ihan kaikille. Ja etenkin opiskelijoille ja aloitteleville opettajille. Silti sitä jotenkin syvällä sisimmissään ajattelee, että miksi tämä sattui juuri minulle. Mikä minussa on vikana. Vaikka muut tunnit menivätkin hyvin, en enää osaa ajatella sitä vaan olen vain mielessäni kelannut perjantain tunnin tapahtumia. Nyt perjantaista on jo 3 päivää, eikä sen päivän tapahtumat enää pyöri mielessä. Miten itsensä saisi käännettyä sellaiselle vaihteelle, että loppuisi kaikki itsesyytökset tai negatiiviset ajatukset aina, kun jotain hieman ikävämpää sattuu? Ja huomio, en minä oikeasti ajattele, että olen huono ja tyhmä, mutta minkäs sitä tunteilleen mahtaa.

Ihmisillä on erilaisia tapoja piristää itseään huonoina päivinä. Jotkut menevät lenkille ja juoksevat itsensä henkihieveriin. Toiset ostavat kilon suklaata ja hautautuvat sohvan nurkkaan katsomaan hömppäelokuvia. Jotkut ilkeilevät toisille, toiset avautuvat ystävilleen. Minä taas pidin perjantai-iltana kuuden tunnin Kylmä rinki -maratonin. Ozin katsoessa omat ongelmat tuntuvat aivan mitättömiltä. Sarja on hyvä muistutus siitä, miten joillakin asiat ovat aina huonommin. En tiedä, onko moisen väkivaltasarjan tuijottaminen tehnyt välttämättä hyvää mielenterveydelleni. Kohta minusta on luultavasti aivan normaalia kiroilla, kieroilla, käyttää huumeita ja tappaa kostoksi. Kun alkaa katsoa Kylmää rinkiä, on todella vaikeaa lopettaa, sillä sarja vain on niin koukuttava. Parasta siinä on moniulotteiset hahmot. Vaikka kaikki vangit ovat roistoja, jokaisessa on jotain inhimillistä. Yllättävää, miten sarjassa on voitu syventyä jokaiseen hahmoon, vaikka päähenkilöitäkin on niin monta.

Inhoan sitä yksipuolista jaottelu hyviin ja pahoihin. Itse en usko, että kukaan ihminen (no mielisairaat tietysti, mutta se on eri asia) voi olla läpeensä hyvä tai huono. Ihan samalla tavalla kukaan ei ole täysin tyhmä tai älykäs. Jokainen ihminen on niin moniuloitteinen kokonaisuus, ettei ketään pitäisi mielestäni jaotella yhtään mitenkään, sillä jos meillä menee ihmisikä tutustuessa itseemme, emme koskaan voi oikeasti tuntea toistakaan. Jos joku sanoo, että tuntee itsensä, hän ei ole asiaa koskaan miettinytkään. Minä ainakin yllätyn melkein päivittäin oman käytökseni tai kokemieni tunteiden takia. Esimerkiksi ihmisten seurassa tuntuu, kuin seuraisin itseäni jostakin ulkopuolelta ja tekisin huomioita teoistani tai sanomisistani.

Miksi meidän ylipäätään pitää eritellä, millaisia ihmisiä olemme? Esimerkiksi nyt opeopinnoissa olen tutustunut moniin muihin opeopiskelijoihin, ja meidän on pitänyt kertoa, millaisia olemme. Jotenkin tehtävä tuntui minusta yhtäkkiä älyttömän vaikealta. Niin, tiedän kyllä, että se oli vain tutustumisleikki, mutta ehkä minä vain ajattelen liikaa. Tuntuisi valehtelulta sanoa esimerkiksi, että olen puhelias ja sosiaalinen (By the way kuka voi sanoa olevansa huumorintajuinen? Eihän kukaan pidä itseään tosikkona!), sillä en ole kumpaakaan noista läheskään aina. Ihan tyhmäähän on ottaa stressiä tällaisesta tehtävästä, mutta aloin myöhemmin oikeasti miettiä, miten minun pitäisi kuvailla itseäni - loppujen lopuksi en keksinyt mitään sopivia adjektiiveja.

Ihmiset yleensä erittelevät, millaisia ovat vertailemalla itseään muihin ihmisiin sekä siihen, millaisiksi muut meitä kuvailevat. Tässä ehkä onkin kaksi (minun?) suurinta ongelmaa: itseään muihin ihmisiin vertaileminen sekä sen erittely, kuka tai mikä olen. Perjantainakin vertasin opetustani muihin ja mietin, ettei muille ole käynyt näin. Usein taas vertailu auttaa oppimaan. Toisten onnistumisista ja virheistä voi ottaa opiksi, mutta silti ei pitäisi ajatella koskaan liikaa, sillä siitä seuraa vain ongelmia ja itsesyytöksiä. Minä selvästi olen ajatellut tänään liikaa, sillä en enää itsekään kykene kunnolla seuraamaan ajatuskulkujani. Ajatuksia on paljon, mutta en vain saa langan päästä kiinni. Tuntuu, kuin olisin ollut pääsemässä johonkin, mutta sitten kadotin ajatuksen. Tunne on sama, kun unohtaa jonkun tutun ihmisen nimen, eikä kykene palauttamaan sitä mieleensä, vaikka ihan hyvin sen tietää.

Olin eilen illalla sepustanut tänne pitkät tarinat, mutta netti alkoi pätkiä, kun yritin julkaista tämän kirjoituksen. Vähänkö rupesi ketuttamaan, mutta nyt jälkeen päin se ehkä oli ihan hyvä. Olin yön pimeinä hetkinä kirjoitellut aika kummallisia juttuja.