Teini-iän kriisi

Sunnuntait näkyvät olevan ihmisten blogipäiviä. Suurimmalla osalla tuntuu olevan silloin eniten ajatuksia - tai ehkä pikemminkin eniten aikaa. Minulla tulisi aina luennoilla parhaimmat ideat (joista osa jopa liittyy luentojen aiheisiin) ja harmittelen, mutta kun alan kirjoittaa niitä myöhemmin tänne, koko ajatus jotenkin latistuu. Se on vähän sama kuin herää yöllä innoissaan, kun on unessa keksinyt jotain uutta (jotkut kuuluisuudet ovat tehneet jopa keksintöjä unissaan - minä en sentään). Sitä ihan täpinöissään laittaa ajatuksen ylös ja kun lukee sen sitten aamulla, tajuaa, että se oli aivan naurettava ja päätön.

Nykyään kaikilla on joku blogivillitys. En kyllä ymmärrä sitä, miten joillakin riittää intoa kirjoittaa muodista tai ruuanlaitosta. Nuo aiheethan ovat hyviä, vaikka ehkä eniten haluaisin kuitenkin lukea ihmisten ajatuksista, en vaatteista. Lähinnä en käsitä sitä, miten toisilla riittää pitkäjänteisyyttä johonkin yhteen aiheeseen, sillä itse en jaksa olla kahta viikkoa pitempään kiinnostunut juuri mistään. Siksi siis kirjoittelen tänne vain jotain tajunnanvirtaa, minkä kyllä taatusti huomaa. En mieti koskaan etukäteen, mitä kirjoittaisin, joten enpähän ole rajannut mielikuvitustani mihinkään lokeroon. Tänään voin kirjoittaa lukemistani kirjoista ja huomenna elokuvista.

Tänä vuonna (eli neljäntenä opiskeluvuotenani) pääsemme viimeinkin ihan aikuisten oikeesti opettamaan. Eikä siis mitään säälittäviä 20 minuutin opetustuokioita pareittain vaan ihan täyttä tavaraa, jopa kokonaisia oppitunteja! Olen hieman katkera pikkusiskolleni, sillä hänkin on opettanut elämässään enemmän kuin minä, vaikka ammattikoulussa ei taatusti ole omaa "opelinjaa" eikä hänellä siis ole minkäänlaista pätevyyttä siihen. Kummallista on, että täällä yliopistossa pihtaillaan opetustuntien määrällä. Ainakin minulla paineet kasvavat koko ajan. Minusta meidät opiskelijat pitäisi laittaa heti ensimmäisestä vuodesta lähtien luokan eteen. Siinähän ne varmuus ja kokemus kasvavat, ei missään kirjasuomen kehityksen luennoilla.

Minua on vähän mietityttänyt, miten jaksan opettaa niitä yläasteikäisiä teinejä. Jos ihan totta puhutaan, en oikein voi sietää heitä. Teini-iässä kaikki on niin mustavalkoista. Teini-ikäiset ovat rasittavia, ja he luulevat tietävänsä aivan kaiken. Teininä sai hävetä itsensä maanrakoon, jos vahingossa liukastui koulun pihalla tai tuli vessasta raahaten kantapohjassaan vessapaperia. Muistatteko sen tunteen, kun oli jatkuvasti epävarma itsestään? Entä sen, kun piti hävetä vanhempiaan? Teini-ikä on inhottavaa ja vaikeaa aikaa, johon en koskaan haluaisi enää palata. Näinhän olen siis pitkään ajatellut, mutta nähtävästi minulla ei kuitenkaan tule olemaan kauhean suuria ongelmia tulevien oppilaideni kanssa. Nimittäin perjantaina meillä oli pienryhmän ohjaajan (eli äidinkielenopettajan, joka ohjaa meitä) kanssa tapaaminen. Meillä oli tutustumisleikkinä tehtävä, jossa minun piti kertoa, mikä numero olisin. Vastasin 2, koska se on minusta mukavan tasapainoinen ja pyöreä luku. Ohjaaja kysyi, mitä veikattaisiin yläastelaisten vastaavan siihen, ja minä heti heitin miettimättä sen enempää "69". Muille tämä vastaus ei olisi kuulemma tullut edes mieleen, ja ohjaaja sanoikin tähän, että minä taidan olla jo sopivasti samalla aaltopituudella teinien (lähinnä poikien) kanssa. Tämä on jotenkin pelottavaa. Olenko jossain vaiheessa taantunut takaisin 14-vuotiaiden tasolle vai olenko koskaan edes kasvanut yli teini-iästä?

Minulla on muutenkin tapana sanoa asioita niitä sen enempää miettimättä tai ainakaan suodattamatta. Tässä viikolla kävimme kavereiden kanssa syömässä, ja ruokajonossa huomasin, että eräällä hyvin hoikalla tytöllä oli aivan valtavat rinnat. Sanoin tietenkin huomioni myös ääneen ja kerroin, miten säälin sitä ihmistä. Kanssatoverini räjähtivät nauramaan ja eräs kaveri sanoin, että minun lohkaisut saa aina paremmalle tuulelle. En vain ymmärtänyt, mikä siinä jutussa oli niin hauskaa, koska se ei ollut vitsi ja ihan oikeasti säälin sitä ihmistä! Voin kyllä myöntää, että arvostelen ihmisiä ihan liikaa. En tee sitä ilkeyttäni vaan sanon vain kriittiset huomioni ääneen. Ehkä minun pitäisi yrittää toisinaan hillitä itseni.

Selailin äsken jotain vanhoja tekstiluonnoksia ja repesin nauramaan, kun löysin tällaisen runon:

Jo ma marjoja ojassa ajoin marjoni kanssa
Totta mar, joni, marjoni marjoja ojassa ajoi.
Totta mar, joni, marjoni ojassa marjoja joi
Totta mar, joni, marjoni ojassa marjoja joi, toi voin, toivoin..

Kiitokset eräälle ihmiselle (ei Joni-nimiselle, vaikka näin saattaisi olettaa) päiväni piristämisestä. Saa nähdä, tunnistaako runon kirjoittaja tätä enää.