Olen aina ollut todella huono päiväkirjojen kirjoittaja. Pienenä kirjoitin kaksi kertaa vuodessa päiväkirjaani (pitihän sellainen jokaisella itseään kunnioittavalla tytöllä olla) ja ajattelin, että olen jotenkin huono ihminen, kun en siihen juuri koskaan kirjoittanut. Tärkeimmät asiat kirjoitin aina ylös, ja isosiskoni kävi tasaisin väliajoin lukemassa päiväkirjani. Tein tietenkin itse samoin hänelle kostoksi. En kuitenkaan muista, kumpi aloitti tämän kammottavan kierteen. Ei auttanut, vaikka piilottelimme kirjamme milloin minnekin.
Hassua, etten ennen halunnut, että kukaan pääsisi lukemaan päiväkirjani, ja nyt kirjoitan sellaista julkisesti. Liekö se on jotain huomionhakuisuutta vai onko minun elämäni vain niin mitäänsanomatonta, ettei siinä ole mitään salailtavaa. Saa nähdä, jaksanko näpytellä tänne useammin kuin aukaisin sen ihanan lukollisen kirjan, jota säilyttelin lapsena kuin suurinta aarrettani.
Sunnuntait ovat minulle aina laiskottelua varten. Olen yrittänyt kirjoittaa tekstitaidon kurssia varten erästä tehtävää omista tekstikäytänteistäni, mutta kyllästyin melko nopeasti. Ilman stressiä on vaikeaa saada mitään aikaan. On paljon mukavampaa istua koneella ja tuijotella ikkunasta lastenrattaita työnteleviä äitejä, sauvakävelyllä olevia vanhuksia ja nuoria, jotka sunnuntaikrapuloissaan hakevat kaupungin halvinta pitsaa, sekä tietenkin oravaa, joka vipeältää takapihallamme. Asun ihanan rauhallisella omakotitaloalueella ja voin seurata vastapäätä asuvaa perhettä. Perheessä on korkeintaan 3-vuotias suloinen poika (sukupuolesta on tietenkin hieman vaikea mennä sanomaan), joka kävelee kuin kipsissä paksujen vaatekerrosten takia. Poika tulee usein aidan viereen ihmettelemään kadulla liikkuvia. Meillähän voi olla muutakin yhteistä kuin ihmisten tuijottaminen.
Ikkunasta tuijottaminen myös ahdistaa. Vihaan syksyä. Inhoan sitä, kun puidet lehdet muuttuvat ruskeiksi. En pidä pimeästä enkä räntäsateesta. Inhoan sitä, kun joutuu heräämään aikaisin aamulla, ja on pimeää ja sateista. Odotan jo kovasti talvea. On ihanaa, kun maa on valkoisen lumen peitossa. Rakastan kirpeitä pakkaspäiviä, kun aurinko kimaltelee hangilla ja hengitys huuruaa.
No, ehkä tämänkin syksyn taas jotenkin sinnittelee. Kämppis tuli onneksi juuri kotiin ja laittoi saunan lämpiämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti